Part 5

Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia -- ja näyttää alituisesti toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin, ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta, kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan, mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän aivan sama kuin vanhat fanatikot.

Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä, kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen, niin, hyvä herra..." Ja tuohon _vaikkaan_ sisältyi sekä katumusta että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen, että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana, vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta. Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen avuttomuutta -- ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan, kun minä keskeytin hänet.

-- Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon taistelusta?

Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.

-- Tietysti, vastasi hän.

-- Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy sortua -- se on luonnon ehdoton laki -- menkööt siis hiiteen. Miksi te ette sano niin?... Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.

Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin tyhjä sana.

Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät kaikki.

Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani, joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:

-- Te kysyitte minulta miksi minä... Mutta minä keskeytin hänet, sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.

-- Hyvä herra Stawowski, sanoin, -- suoraan puhuen on koko kysymys minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa. Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.

Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän viimeisen vastaukseni tähden.

Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.

Rupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:

-- Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä, että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö kuka asettui minun puolelleni? -- Täti.

-- Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?

-- Kyllä.

Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä, kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä. Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.

Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin. Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.

Vihdoin hän virkkoi:

-- Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä, etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne johdu muidenkaan mieleen.

-- Miksenkö kirjoita? vastasin. -- Monesta, monesta syystä, joista myöhemmin voin kertoa sinulle -- mutta muun muassa siitä syystä, ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset tee mitään, Leon?

Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan -- ja minä miltei näin ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?" Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni -- enkä tahtonut johtaa asiaa päätökseen.

-- Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.

Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:

-- Hyvää yötä!

Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:

-- Anielka!

Astuimme taasen pöydän luo.

-- Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?

-- En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.

-- Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä olen kummallinen ihminen?

Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille, otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:

-- Ei... se on niin vaikeaa... Sitä en saata sanoa...

-- Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä lausun sinulle vain yhden sanan.

-- Minkä? kysyi hän levottomana.

-- Tanssiohjelma? Niin tai ei?

-- Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.

-- Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden, että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja sitte...

Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut ansarista.

-- Ja sitte... muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa, sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.

-- Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, -- en sinua ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!... minä niin luotan sinuun!

Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.

Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi yli äyräittensä.

Helmikuun 23 p:nä.

Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään syytä -- se on tullut aivan itsestään! -- hermojen vaikutuksesta! Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan -- mene luostariin!" Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita, hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja -- sanalla sanoen: neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet? saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini, henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni, saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät terästy -- mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani? Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?

Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia", voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen sielunsa kieliä aamusta iltaan -- ja mikä on vieläkin pahempi! -- tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä. Miksi pettäisin itseäni? -- rakastan häntä!

Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen Roomaan? -- mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään, että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt -- repaleisia säkkejä.

Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle, niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä pimeästä, jossa värjötän, -- vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö elämään vai eikö jäädä -- no niin vähät niistä -- on tärkeämpiäkin asioita!

Helmikuun 26 p:nä.

Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä ja haluaa maksaa velan.

Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan -- ja -- minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw. on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta -- ja hän saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta -- mutta sellaiset ovat meidän määräaikamme!

Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen. Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä. Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, -- se syöpyy sitte koko kansan siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi. Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on edessäni parin päivän perästä -- mutta eihän sille mahda mitään.

Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi istua hänen luonaan puoli tuntia.

Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset silmät olisi schlesialaista alkuperää.

Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies. Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään, eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista. Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa, jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan erinomaista tapahdu: "Jos jotakin _erinomaista_ sattuu, niin sitte on toinen asia."

Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa -- ei muuta kuin kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia -- ja entäs nyt?

-- Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia liikeyrityksissä -- miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani esikuvaksi -- kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin -- ja sentähden kysyn!

Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä Turkestanissa.

Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen. Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?

Helmikuun 28 p:nä.

Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti, joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet omakseni. En enään pidä konsertteja -- halajan omistaa hänet itsensä.

Maaliskuun 4 p:nä.

Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.

Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää rouva Sniatynskista hyvin paljon -- arvelen niinikään, että hänen täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja rouva Sniatynski sanoi tädille:

-- Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.

Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski, sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari" ja "nuori herrasväki" -- ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.

Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva. Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.

Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän -- ja koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?

Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden harmaana hämäränä.

Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin sen hänen säteilevistä kasvoistaan.

Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin, jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme. Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki tiensä.

-- Sanoppas, kysyin häneltä, -- mitä sinä teet maineellasi?

-- Kuinka niin -- millä lailla maineellani?

-- No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se omistetaan.

-- Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää, puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot. Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se herättää vastakaikua -- siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa: "Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" -- mitä hyötyä minulla on siitä? -- Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?

-- Kuulehan, puhkesin puhumaan, -- enhän minäkään ole turhamainen, mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin se -- vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi kuin milloinkaan -- mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle mielihyvää -- ehkäpä tuskallista -- mutta sittenkin mielihyvää.

-- Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa. Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä sanotaan aasiksi.

-- Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?

Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, -- istuutui tällä kertaa ikkunalle ja alkoi: