Part 4

-- En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen raakuus ja pimeys.

Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska -- sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi Sniatynski vielä perääni portaisiin:

-- Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen: meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.

Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia. Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme Sèvren porsliinia ja raakaa savea -- ei mitään sillä välillä. Toiset ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa -- toiset sitä, mitä Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä mukaan.

Helmikuun 2 p:nä.

Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat harsojen, tyllien ja -- tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden nimeäkään! -- keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle. Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi! Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää, en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen, olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi. Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet. Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita, jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan opinkappaleekseni yhteiskunnan -- ihmisenä rakastetun naisen." Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on jotakin muutakin -- ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja. Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo, aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan. Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä, mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.

Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan. Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa. Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään! Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi, antaen kätensä viipyä kädessäni:

-- Hyvää päivää -- ei hyvää yötä! Hyvää päivää.

Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten hänen katseensa:

-- Minä rakastan, rakastan!

Niin minäkin!

Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä hänen silmissään.

Lähdemme pian Ploszowiin.

Ploszowissa helmikuun 5 p:nä.

Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi. Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin. Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan; tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui suutelemaan tädin kättä -- ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee hänestä.

Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä, ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi minulle:

-- Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.

Täti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:

-- Sitähän minä aina olen sanonut.

Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.

Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena. Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa alituinen päänkipu.

Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin luulisikaan.

Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne -- varsinkin kengät -- liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.

Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika nopea.

Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.

Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa. Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski -- joka ohimennen sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti -- joka on tulinen vanha aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi tähän tapaan:

-- Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä. Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.

-- Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat kahden kyynärän lumen alla -- en voi tietää niistä mitään. En ole Jumala.

-- Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.

-- En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.

-- Loukkaanko ehkä minä sitte?

-- Loukkaatte varmasti, kreivitär!

-- Te olette sietämätön, herra Chwastowski.

-- Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!

Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta kauhean radikaalisia.

Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.

Helmikuun 12 p:nä.

Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan... "Minä vanhenen -- vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä toiseen".

Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän, tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa! Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin, mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä 1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä -- ja kirjoitti hotellien matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän meni minulta pahasti pilalle.

Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua, niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää puhuessaan.

-- Minä myönnän, sanoi hän, -- että olen ollut asian puolella. Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa ja toimii jonkinlaisena välittäjänä... que sais-je! Mutta hänelle on epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.

-- Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.

-- Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin että...

En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta, että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut ajatella alistumista.

Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.

Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla. Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa -- epäilen kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden... Mutta en ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt vararikkoa.

Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään, sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu tälle alalle -- taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa -- toistaakseni sanani -- rahahermostusta. Afääriyritykset eivät yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.

Muuten toivotan herra "von Kromickylle" kaikkea onnea.

Helmikuun 14 p:nä.

Pax! pax! pax! -- rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme albumeja -- olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä ehdoin tahdoin ei häiritä -- kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen tyttönen -- tai miksikäs ei: kuninkaantytär -- kuolisi mieluummin kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni, sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan hämmennyksestään:

-- Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?

Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:

-- Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla... ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta...

Siinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.

-- Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?... enhän?

Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin sinä, Anielkani, kalleimpani!" -- mutta jonkinlainen pelästys tarttui hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:

-- Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi, sillä minua ei vaivaa mikään... Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään puutu!

Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun -- ja niin kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan hipiän -- ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin, josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään? Ehkä -- jos joku ulkoapäin auttaisi minua.

Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät yksissä neuvoin minua häntä kohti.

Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön, niin miksi viivyttelet?

Keksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä, että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia. Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen tunteiltani.

Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti, yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:

-- Täti kulta, Leon tekee kiusaa!

Helmikuun 18 p:nä.

Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute, kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.

Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin. Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana, jälkimäistä käsityöläisenä -- en todella löydä parempaa sanaa. Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi. Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä. Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä. Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt epäsiveelliseksi ja sokeaksi.