Part 3

Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.

Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle. Lähden, täti kulta, lähden -- mutta taivas tietää, että teen sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä: "Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän kestäisi sitä -- saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy tulevaisuudessa.

Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa -- avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle ruukulle -- se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset, joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään! Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että kaksi kertaa kaksi tekee viisi -- ja erehdys on korjattavissa. Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa, kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse -- sanalla sanoen: et voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.

Kerran puhuin tästä -- tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista -- hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar, koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:

-- Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa puolattarien eduksi.

-- Millä tavalla sitte?

-- Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.

Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma, että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.

Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa asuu kuningatar -- ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen, jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille -- sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni -- sallikaa minun ihailla kaukaa.

Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet, kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen -- ja lisäksi oman vaimon -- alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!

Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä? Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."

Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat, luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".

Varsovassa tammikuun 21 p:nä.

Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään. Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla. Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.

Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:

-- Hän on nuori, komea, rikas, nerokas -- olisipa tyttö hullu, jollei paikalla rakastuisi.

Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.

Varsovassa tammikuun 25 p:nä.

Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana minä joskus nautin niistä -- tietenkin taiteilijana ilman salkkua. Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike, valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa, jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori. Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.

Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa, mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi". Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja. Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita. Varsinkin herättivät naiset huomioni.

Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat -- aina niistä henkii vastaan vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.

Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä, minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:

-- Etkö tunne minua, Leon?

Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan: "Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:

-- Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.

Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan, että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat, ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen. Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin, kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me läksimme toiseen päähän salia.

Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen! Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista. Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen. Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle, jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.

En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä. Täti, joka -- jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää häntä turmiollisena ihmisenä -- on vaistomaisesti ruvennut hänen opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin, tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen syötti.

Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta, mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi: viaton paholainen.

Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä, päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen, olleen erossa.

Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään -- mutta varjelkoon joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti, huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.

-- Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen. -- Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa tanssiaisissa!...

Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan. Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut aavistuksen niistä.

Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen puoleensa ja sanoin:

-- Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän sinulta yhtä valssia.

Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi päättäväisesti:

-- Ota mitä tahdot.

En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"

Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt, että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän sanoi:

-- Olen!

Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein. Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:

-- Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?

Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat "miekkailuharjoitukseni".

Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee, se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! -- niin tyttö usein kiihkeästi käyttää lupaa hyväkseen.

Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta. Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.

Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota naittamalla naitetaan minulle!

Varsovassa tammikuun 30 p:nä.

Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta. En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän: "Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin hätäisesti.

Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen -- siinä kaikki.

Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan. Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!

Tammikuun 31 p:nä.

Täti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi, sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia. Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia, jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.

Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.

-- Hauska, huudahti hän vihdoin, -- kuulla tätä kaikkea sellaisen miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.

-- Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, -- vaikka johtopäätöksenikin olisivat pessimistiset.

-- Kuinka niin?

-- Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen: "Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta, minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot, väkevät lihakset ja paksu nahka?

Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.

-- Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt täällä ikäsi.