Part 23

Jo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin luettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka totta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen kun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että meidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi. Herkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen, epäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä käytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän pälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin sovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku suuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että esimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa siveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija vielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka sittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa yhteensä, paitsi häntä.

Korkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen ja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen enempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta, koetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään keinoa käyttämättä -- siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele, sanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä minun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön kukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo turmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin epäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: "Teet teorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie; olisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle mukavampaa." Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni: "Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä keksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi -- sillä se on luonnollinen oikeuteni." Toinen, vielä suurempi oikeuteni on rakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja epätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota sielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren, harvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja sentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.

Eiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään. Vaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi antaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en sittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa, joka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni eikä näivettynyt järkeily.

Mutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun onnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin, tottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa se joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo olen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka todella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella ottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä minua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä johtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.

Vastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan sielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen. Tunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä laskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen tunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin pakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat ihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se tukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta -- se ainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi neuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen: siitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki voimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa hallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin -- ei Pantheonia, kuten historiallinen Agrippa -- vaan Monotheonin, jossa se polvillaan palvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa, joka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin hetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia liikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit loppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.

Kesäkuun 1 p:nä.

Eilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja Anielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon sekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään on sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut Ploszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt radalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme, Naughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack Goosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta seuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä ensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat riitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli on muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset jockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he ovat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen juoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä tai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka pahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja talonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on pidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin. Harjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä, mutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi sananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior, on aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä häntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat hevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin että minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään kertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä hetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne neljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut tuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla yhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka, joka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua. Minulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän tulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi rakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran sykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen minun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä menneitä aikoja.

Kesäkuun 2 p:nä.

Onneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui pyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä päivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla -- ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten, hänen kunniakseen.

Kesäkuun 3 p:nä.

Olen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa porraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa kunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin kanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten. Sentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja muuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä huolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan, huomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on antaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen ja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti olisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin alituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan olla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä, olisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.

Kesäkuun 4 p:nä.

Olen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden luona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski levittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän kokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän sankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne käyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä, jotka "kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla" j.n.e. Tunnen niiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä ne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin kuin "noblesse oblige" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan. Olen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja Anielkalle.

Kesäkuun 5 p:nä.

Kilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää myöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden mukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut kilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan sekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon näköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen lämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja vaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de Chavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska aina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä poissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä säälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat tietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään, kunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun puolestani -- niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.

Minä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani Anielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut voivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja kuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia ihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan kuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti tunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo tunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen otaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet minulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin ottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan laski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen valtavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.

Anielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri oli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli solmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat hymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren tytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen iloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat huvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin, sillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään näkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut hänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin toisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle -- portaat olivat siksi leveät, että se kävi päinsä -- ja johdatin heidät ylös. He hämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä riensin selittämään:

-- Tahdoin vain valmistaa vierailleni pienen yllätyksen.

Painoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi luulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:

-- Pidän päivälliset Ploszowski-suvun voiton kunniaksi.

Tätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten vähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin hevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka nähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli vallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää huultaan.

Minulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa jotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut. Mahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei häntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja hänen tähtensä.

Riisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta ja Auroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.

-- Olen koettanut, virkoin, -- kutsua ainoastaan henkilöitä joista sinä pidät, -- mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin lähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.

-- Näytä tädille, vastasi Anielka, -- hän saa valita.

-- Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle onnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua toimittamaan.

Anielka punastui hiukan ja riensi kääntämään keskustelua toisaalle:

-- Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin varma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.

-- Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on vieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.

-- Sinä lasket leikkiä, mutta minua todella peloittaa.

-- Katsos, virkoin vakavammin, -- yksi lohdutus minulla on tiedossa tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta -- ja ylistävät minua pilviin asti.

Anielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.

-- Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua kiitettiin.

-- Ei, keskeytin hänet, -- luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi, että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni sinulle.

-- Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?

-- Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa siellä eräitten pienten jalkain juureen..."

-- Leon! Leon! keskeytti Anielka.

-- Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä tunnustat, että ansio on sinun.

Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.

Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka avulla saatoin saada paljon sanotuksi.

En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen, sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen talossa.

-- Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, -- paitsi se huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi varten.

Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi Anielkan ehdottomasti huudahtaa:

-- Oi mitä kukkia!

Minä vastasin hänelle hiljaa:

-- Olet itse kukkien kukka...

Sitte jatkoin vakavasti:

-- Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.

Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:

-- Saanhan minä puhua sinulle suoraan: älä tee minua surulliseksi.

-- Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, -- se on ennenaikaista puhetta, tässä käteni.

Ojensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin hän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei hän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin minulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä, kun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen, sieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että siihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon maailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun voittoni varma.

Täti palasi tallista mitä loistavimmalla tuulella. Mikään salaliitto ei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli kaikkiin tädin kysymyksiin vastannut "All right", ja Jack Goose oli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka tulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä se Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin perästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet nauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu kangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä katselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin sirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui Webb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack Goose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat. Huusin hänelle avonaisesta ikkunasta:

-- Pidä nyt puoliasi, Kuba!

Hän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi puhtaimmalla burzanilaismurteella:

-- Armollinen herra kreivi katsoo vaan tätä...!

Astuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti täti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien siirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat jokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä miehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun hän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti vuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti -- ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:

-- Ei mitään liioittelua! Sellainen hän aina on ollut.

Minä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä skeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.

Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin mahdollista:

-- Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa, mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.

Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme. Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.

-- Anielka, huomautin minä, -- uusia naimapuuhia!

Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.

-- Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.

-- Niin, en ole.

-- Mutta mikset?

-- Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.

-- Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?

-- Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.

-- Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.

Minä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.

Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani -- mutta keino on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.