Part 22

Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion. Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki. Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään. Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat, että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on tultu välttämättömyyden pakosta -- ja vaikka kaikki paremmin on tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon. Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään. Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta. Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana, aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian kireälle ainoaakaan silmukkaa -- ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.

Toukokuun 26 p:nä.

Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.

Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan. Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen, määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua. Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa, jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni. Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen, pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa, jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.

Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana sanoi hänelle:

-- Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä kilpa-ajot ovat.

Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" -- ja hän ymmärsi minut niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten, aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä. Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen. Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme, niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.

Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Kunhan vaan olemme yhdessä!

Toukokuun 28 p:nä.

Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista. Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori "Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä, sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat yhteen Anielkan kanssa -- kaikkia -- paitsi yhtä! Tänään ja eilen olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään uneen, josta hänet -- kumma kyllä -- herättää ainoastaan hiljaisuus. Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin. Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua Anielkan kanssa.

Sanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin avioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa kiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva Koryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni Anielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.

-- Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, -- raivoaa aivan turhaan rouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja oikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä rakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa toista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä tiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti ajattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus -- eikö niin?

-- Minä arvelen, että sinäkin olet samaa mieltä, vastasi Anielka.

-- Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin velvollisuus on.

En oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi saada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus miellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin edelleen ajatuksiani:

-- Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia, että jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden? Useat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja silti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee avioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko se todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että se nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä siveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on rikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta eivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain sarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa asian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana "uskottomuus" kaikuu varsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy uskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton, jopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei rakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän kykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa ja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti miestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen. Tuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan kylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo korjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa uhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen velvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella -- niin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai sellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.

Sanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin leppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu siinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani, pakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä tosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka tekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen ensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian uskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi saanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut minuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se ihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.

Puhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin puhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan tämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen sielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa häntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman herkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun verran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli huomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin kielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä selvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen ikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:

-- Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee pahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä vaikene.

Nuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti puuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä, kuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään. Anielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan tyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen alaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa, niin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa todistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen asti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy hän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja tätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on sen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja hänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta sensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on saatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen; järjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.

Näiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä taitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis lyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: "Paha! omatunto ei salli!" Ja tämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian rohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä suinkaan karkoittaa häntä pois.

En kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät näyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa. Mutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on turhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se olisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun ratkaisun.

Toukokuun 29 p:nä.

Tapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen kellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun hänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli hänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: "Sinä putoat!" Otin hänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani vasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani, ja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi, minun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen. Hän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi kirjoittaa.

Toukokuun 30 p:nä.

Päiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen Kromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä koska pääsee palaamaan: ehkä piankin -- ehkä vasta parin kuukauden päästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan rinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa toivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä. Chwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin pian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta, että toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä lähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen tuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle että Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan palauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta ennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja tilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja hänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen huvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa Anielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin: "Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!" Sitte käännyin Anielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: "Järjestän kaikki kuin omaa äitiäni varten." Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo Kromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian kalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen sopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en vielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa asioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani -- ja luulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen vakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin viettää kesän, täti sanoo minulle: "Mutta lähde näiden molempien mukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle." Tietysti Anielka pelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää ilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:

Oot kaikkialla, ylläin, ympärilläin.

Rakkauteni rakentaa todella hänen ympärilleen taikapiirin; se ympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa vasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia, joita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä näkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa paljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei joutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan suurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet muistojen voimalla.

Aamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti on, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski, tahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus "turmeltuneesta ympäristöstäni"; olen voittanut Celina rouvankin sydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää minusta. Luulenpa melkein -- tai olen varmakin -- hänen sielussaan valittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää suggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.

Entä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä tulet luokseni ja sanot: "En enään jaksa -- ota minut, sillä minä rakastan sinua!"

Varsovassa toukokuun 31 p:nä.

Rouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja, pyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara kieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta ja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän kohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan, jonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen tämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta ja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä todella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran kanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen seurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien kanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin tahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan siten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.

Tänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni hyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja muiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:

-- Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei voinut vastustaa sireenien laulua?

-- Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, -- paitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu kiinni mastoon.

-- Sinä et ole ollut niin varovainen?

Muutamat ympärillä seisovista purivat huultaan odottaessaan vastaustani.

-- Joskus ei sekään auta, vastasin. -- Sinä tiedät parhaiten, että rakkaus katkoo kaikki kahleet.

Rouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta hämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka kiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun "se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu".

Minulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa, mutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En kuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin ikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat lähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi soittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen, ettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme loppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:

-- Siinä jäähyväiseni -- sillä kaikkihan maailmassa päättyy jäähyväisiin.

-- Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.

-- Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla Frankfurtissa, vastasi Klara.

Sniatynski kääntyi minun puoleeni:

-- Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?

-- Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi tulee jäämään luoksemme.

-- Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.

Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle. Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut, että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni, että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa matkaankaan -- päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.

Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.

Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai -- mikä on vielä pahempi -- öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä. Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.