Part 21

Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta. Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa minua" -- ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen, nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan, varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua? Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin ei kysymys ensinkään koskisi minuun -- ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen luonne -- niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut. Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan. Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään, joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua -- sanon: elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.

Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima, minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi, mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta, tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se ei riippunut minusta.

Jos hän tänään tulisi vapaaksi -- ottaisin hänet epäilyksettä omakseni -- mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin...? Kuka tietää... Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista, että silloin olisin ollut vähemmin halukas.

Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka, niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet minulta.

Paras etten enään ajattele. En tahdo kirota.

Toukokuun 20 p:nä.

Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan: avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata, hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan. Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään -- mutta kaikki tämä olisi rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.

Toukokuun 21 p:nä.

Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön -- ja aion todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle. Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko. Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan, että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.

Toukokuun 22 p:nä.

Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan -- on minusta auttamattomasti naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja jätti äidin ja tyttären kodittomiksi... Varmaan hän ajatteli, että he asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus johdattikin Anielkan Ploszowiin.

Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä -- mutta minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?

Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä -- ja sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen tehtyäni minun täytyi lähteä -- mutta nyt pitää palata. Kukaties on onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?...

Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.

Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan -- tai hoitavat sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni siedä -- nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa, lukuunottamatta joitakin -- harvinaisen typeriä -- poikkeuksia. Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa, mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se taistelu sovi työksi minulle.

Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa -- ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa näytelmää... Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään. Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee edistysmielisyyttä j.n.e. -- on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.

Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön, ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen. Minä olen paraadihevonen -- sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä; onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.

Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.

Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua", sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta, kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!

Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää hengetärtäni!

Toukokuun 23 p:nä.

Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno. Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä Ploszowista.

Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista. Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.

Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä -- mutta kuka rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta. Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani? Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti keskustella kanssani -- enkä erehtynyt.

Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.

Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen. Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän puhumaan epävarmalla äänellä:

-- Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut...

-- Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.

-- En, en luule -- ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö... Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä -- ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.

-- Sano mitä tahdot.

-- Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes äiti voi lähteä pois Ploszowista.

Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen, ikäänkuin etsien vastausta.

-- Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, -- mutta sano minulle edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?

-- Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden...

-- Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena: -- sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani; sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken -- ovathan ne raskaita syntejä...

-- Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, -- vaan sentähden, että minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan -- ja etten tahdo kuulla sellaista kieltä?

Kärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät. Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta -- kaikki, lyönpä vetoa -- vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani, että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin siis nöyrästi:

-- Älä suutu minulle, Anielka -- minä lähden!

Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli täynnä nyyhkytystä.

Minäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:

-- Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei se ole paljon. Mutta se on koko onneni... Ja senkin sinä minulta riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi ja katsella sinua -- ainoastaan minä en -- ja siitä syystä, että minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa, sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin luulet rakastavasi, mikä on sama asia -- mutta koeta hetkiseksi ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä, että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat -- ja nyt käsket sinä minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa auringon sädettä! Hyvä on -- lähden! Mutta lähden vasta jos sinä kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät. Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!

Anielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:

-- Voi Jumala, Jumala, Jumala!

Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.

-- Kuule minua, virkoin: -- yhdessä tapauksessa lähden paikalla, jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä. Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa -- niin en enään huomenna ole täällä.

Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin -- ties -- ehkäpä olisin matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän, sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.

-- Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: -- se ei ole totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta! se ei ole totta!

Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän. Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti hänet näki, kysyi hän:

-- Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?

-- Anielka, vastasin, -- vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että se häneen koski...

Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe, johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään kukkurallista katkeruuden kalkkia -- joka tapauksessa hän äkkiä purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja painoi häntä syliinsä kuin lasta.

-- Anielka kulta! puheli hän, -- rakas lapsi! Minkä sille voi... Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan pahaa sanaa!

En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla, että minun ilkeästi piti keskeyttää:

-- Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.

Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.

Toukokuun 25 p:nä.