Part 20

Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen, joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa, että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen, punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä. Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla, loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.

Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun. Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin pikkutyttö -- mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.

Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin, nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa. Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia, hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake" sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot, mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho. Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä -- oli miten oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa, Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.

Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden, että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen. Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja. Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta, vastasi samaan tapaan.

-- Varsovassa, sanoi hän, -- tulen aina soittamaan hyvin, sillä yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset -- ja jos herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.

Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi. Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi, jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään. Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.

Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle, että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.

Tästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle enemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä, jonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain silloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun matkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän kauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella hyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.

Aurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien sananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului, kuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka puunkylkeen.

Kun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa, pyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi tämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän vastasi, että jokin "Frühlingslied" jo soi hänen sielussaan ja että hän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata, että hänen sielussaan soi -- hän on kun onkin kuin suuri harppu, jonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.

Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka tuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin koetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka olivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he rupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin, mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen ruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan hullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.

Heidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa. Järjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä hänen levottomuuteensa. Virkoin siis:

-- Sinua vaivaa tänään jokin, Anielka, eikö totta?

-- Minua? Ei mikään!

-- Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla tyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?

-- Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään ihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.

Keskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle. Oli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän todella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.

-- Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa, vastasi hän iloisesti.

-- Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, -- pitää huolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.

Klara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin luontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran hämilleen ja lausui: -- Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän hyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan Klaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat Anielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka napitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin syvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui minusta kuitenkin hyvältä enteeltä.

Me palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä päivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte Klara improvisoiden soitti "Frühlingsliedinsä". Varmaankaan ei Ploszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa. Minä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska Anielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja me istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua saliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat olleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän tuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana. Luultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut "Kevätlaulua" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän tällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja, jotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän rakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi, että tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä, niin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää tunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta. Kun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu kiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä, kuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos tällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että rakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän pelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille tuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä vähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on -- jatkoin hengessä ajatuksiani -- niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti vain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.

Ja minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi riippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet ja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua luotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla oli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma kyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin nimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko -- ja pelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu oli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan kuvaa. Koko huone oli yhä täynnä "Kevätlaulun" säveliä. Satakieli vastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen kaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa sille sopivat kehykset.

Aloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan katsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä todella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle huonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.

Vaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti "Kevätlaulunsa", ja heti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin, lähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että lähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta. Tarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän ei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen tiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.

Annoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja pian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle. Tarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja sammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.

Klara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain vaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin. Vihdoin hän virkkoi:

-- Finaali "Kevätlauluuni".

-- Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.

Ja samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa "Venetsian kauppiaasta":

"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa! Täss' istukaamme, antain soiton äänten Solua korviimme; yön tyyni hiljaus Sävelten vienoon sulosointuun sopii..."

Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin ja jatkoin:

"No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä; Ja pisku pieninkin, min tuolla näet, Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin Heleäsilmäisten keruubein kuoriin. Niin sointuu kuolemattomien sielut, Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu Liallaan peittää sen, sit' emme kuule."

Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen tähtiä:

-- Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.

Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu -- siinä kaikki". Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle, että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan, vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin ihmissielun ja äärettömyyden välille.

Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.

Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti. Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää. Puolitiessä virkoin kuitenkin:

-- On ollut hauska päivä -- eikö totta.

-- En moniin aikoihin ole kuullut sellaista soittoa, vastasi Anielka.

-- Sinä olit kuitenkin ikäänkuin jollakin lailla tyytymätön. Älä kielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja huomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.

-- Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa... Olet kovin ystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.

-- Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos sallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet ajatellut.

Odottamatta hänen suostumustaan jatkoin samassa:

-- Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan Latysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä minua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten pyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole oikeassa? Sanoppa suoraan...

Anielkan oli jonkun verran vaikea vastata.

-- Jos niin tahdot, niin ehkä... Mutta tuo kaikki tuottaa minulle tietysti vain iloa...

-- Mikä tuottaa sinulle iloa?

-- Sinun ja Klaran ystävyys.

-- Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?

Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen, jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:

-- Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!

Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin. Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.

Aloin hätäisesti:

-- Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään -- kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että niin on -- ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran, etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron, että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle, rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!

Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin. Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla, hermostuneella tarmolla toistelemaan:

-- En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!

Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen, ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.

Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin, joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua. Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas. Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko, että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen. Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani, niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella. Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka sisältyvät sanoihin: minä rakastan!

Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee -- niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.

Toukokuun 19 p:nä.