Part 2

Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen, pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön -- mutta vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta. Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin... Minun tulee paha olla ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.

Roomassa tammikuun 10 p:nä.

Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee, että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita -- en tiedä lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä -- mutta meillä Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies, joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista; me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa, varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien "improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään kuin taiteellisesti poimutettua viittaa -- nyt sitä kannetaan kuin metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja -- se on toinen asia: päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.

Roomassa tammikuun 11 p:nä.

Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa, ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina ollut minusta sietämättömin.

Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen, saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni -- jatkan siis yhä yleisin piirtein.

Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston Ranskassa -- se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti, kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa. Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota myöhemmin vietin Parisissa.

Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa antaa ihmiselle -- mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta -- vaikka hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin, kunhan hän vain on nuori -- miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen. Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa. Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa, ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni. tahtoeni.

Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä -- jotka minusta muuten olivat ikävät -- tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka muodostaa niinsanotun "suuren maailman"... jollei juuri Parisissa, niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit, markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen. Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava. "Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että olen turhamainen -- tai mikä on vielä pahempaa -- että minulla on huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.

Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s. "puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää -- sillä se ei ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.

Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena pääsee sen myllystä -- jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä, ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.

Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu. En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät. Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.

Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet. Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta sellainen minä kerta kaikkiaan olen.

Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään. Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.

Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii ja arvostelee toista -- sallimatta sen vapaasti antautua minkään vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen, minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan kokonaisuuteen kuuluva osa -- ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla osalla eikä koko sielullaan.

Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä. Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn. Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa hänen valtaistuimensa.

Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua tätä iestä yltäni -- sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu aivoissani.

Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani. En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en ammatiltani ole mitään -- mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.

Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen vaikutusta. En ole tullut ateistiksi -- en suinkaan! Vanhoina hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä, sanaan "aine" -- ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin kysymyksiin: "en tiedä" -- ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa sekin: "en tiedä" -- ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".

Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani. Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta. Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."

"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan, "kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta filosofia vastaa: "en tiedä".

Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata kysymykseen, joka minulle on tärkein -- mutta sinulla oli voimaa tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan, että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään. Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on -- epäilystä ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En tiedä, en tiedä, en tiedä! -- Ja minä kärsin ja menehdyn tähän pimeyteen...!

Roomassa tammikuun 12 p:nä.

Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti -- varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et pääse -- älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen -- mutta se ei aina riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille, että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen. Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu, joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon. Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana. Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa -- vaan että monet, hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"

En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että _tahdon uskoa_, ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila, jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä ja tyytyväisenä eläimenä.

Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin jalot ja aivan käytännölliset syyt -- ja näitä syitä on paljonkin! Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o. olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.

Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin -- ja silloin ei kysymys: "ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman suuri merkitys on tässä suhteessa -- ja tätä mieltäkiinnittävää puolta on muuten sangen vähän tutkittu -- ympäristön suggeroivalla vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme, koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen, murjomassa maailmaa tai itse murjottavana -- joka tapauksessa olen verraten tyyni.

Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.

Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa mitä olen sanonut itsestäni.

Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.

Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita, arvostelen -- ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin heitä mistä ikinä voin.

Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta, ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut, mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa, sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle pyhittäisin elämäni.

Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini, toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö "l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin tulee tapahtumaan.

Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi. Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on ministereitä ilman salkkua.

Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen: en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta _nero ilman salkkua_ kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla. Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä -- jossa ne tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen, mitä ne voisivat tuottaa.