Part 19

Ensi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa, että hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain silmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota olimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi pensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin puiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa nähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan, nähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen liikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni rakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä kerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin hän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta mielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle taivaallisen hyvää hymyään ja lausui:

-- Kaikki on jo hyvin!

Nopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti esti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja, sanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi ainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei antaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa itsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden rajoille -- minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni karata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä kurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.

Nyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että se oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli muun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä myöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon -- mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea sitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon avuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli rakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin omantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten ikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.

Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys. En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.

Toukokuun 10 p:nä.

Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne; mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin tunne käy ylivoimaiseksi... Se tulee pian valtaamaan hänet kuten liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.

Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes mietiskellä -- lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen "poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni, ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.

Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli. En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi, varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun. Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon, koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun. Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne, että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä, käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin. Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki ne muut, joita tähän asti olen kohdannut -- sata kertaa parempi ja puhtaampi.

En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys ruutujen takana ja hiljainen messu -- tämä kaikki vaikutti tietysti yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä samenna sen kirkkautta."

Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua. Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:

-- Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.

Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun. Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa, ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa, että sallimus -- eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" -- on niin määrännyt.

Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile, poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja valo virtaa maailmaan.

Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita, sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:

"Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa toukokuu, sa paradiisin kevät."

Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon, jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä. Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo, jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä. Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.

-- Anoin sinulta, virkoin, -- hiljan almua ja sinä annoit. Nyt huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä uudelleen kerjäämään.

-- Niin, vastasi Anielka, -- ja pyytää muilta hyväsydämisiltä ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!

Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi, sormellaan uhaten:

-- Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!

-- Erehdyt tällä kertaa, vastasin -- sillä minun sydämessäni ei ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.

Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan, ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät. Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että rakastan häntä -- mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla, sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja Klara Hilst.

On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan, että minussa _l'improductivité slaven_ rinnalla vielä on hyvä määrä puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä... Paljon minä häntä rakastan.

Toukokuun 13 p:nä.

Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan, että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies, joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso, vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan, että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan meitä, ja -- vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa, sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä, jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan, pysyy usko yksinään pelotonna, manaa -- ja soittaa. Se on kun onkin voittamattomin voima ihmissielussa.

Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään. Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen -- jollen tee sitä, niin esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat. Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä, mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia totuuksia -- kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen ensimäisenä niitä epäilemässä.

Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi, ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman, näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan likenin häntä ja sanoin:

-- Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?

-- Kyllä, vastasi hän.

-- Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset ikkunat.

Hän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman. Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni houkuttelevammaksi.

-- Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.

-- En...

-- Anna minulle kätesi...

Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle -- mutta hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.

Jäin yksin -- raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja. Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.

Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana, vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia. Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin sodan jälkeen.

Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä, jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli, hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois. Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen, joka minulle on suloisin maailmassa.

-- Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, -- jos he raivaavat puistoa?

Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin rukoillen.

Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.

-- Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen: -- kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.

Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan. Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin mitä ei Anielka nähnyt -- sen nimittäin, että meidän niinsanotussa sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani toteutunut -- täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.

Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii kiihkeästi.

Toukokuun 15 p:nä.

Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi, mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti. Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla siinä hyvänä apuna.