Part 18

Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu, että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.

Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi minulta saksaksi:

-- Haben Sie mich verstanden?

-- Ja, vastasin, -- und ich war sehr unglücklich.

Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta ja rupesin kirjoittamaan.

Huhtikuun 28 p:nä.

Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset, tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan. Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki, kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni -- minun täytyy siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen, kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä? Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat, mielettömät sanat: "minä suostun" -- kun ei koko olennossani ole ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä paljon kuin olemattomuus -- ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin. Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.

Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan -- tunne ei. Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole tahtomista ja tekemistä -- ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa, kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa -- enkä suinkaan aio panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin ikinä voin -- ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen. Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.

Hajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka tulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen taivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan ihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa sisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä ja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.

Jo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja siveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja heikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen rakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa lepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken kaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä yksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen siis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että kuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä, joka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän niinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava maailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani, sillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu hyvyys ja oikeus!

Nämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin puolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni suhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän rakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski ja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan erään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina rouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että Celina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut niin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.

Sitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin häntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli ikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään, vaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella ihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa ainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton. Rouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa laskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni hän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän jotakin muutakin kuin ihailua.

Pieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua -- olihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön. Olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan luonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen puheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun aikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että aluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin ulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu Varsovaan.

-- Mitä te tarkoitatte asettumisella Varsovaan?

-- Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen praktiikan ohella.

-- Ja menette kai naimisiin?

-- Menen kyllä, vaikken vielä.

-- Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi. Tiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.

Mutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä tervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella inhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi tasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:

-- Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa sijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.

Hän hymähti ylimielisesti, mutta minä virkoin vakavana:

-- Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka tietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?

Chwastowski mietti hetkisen.

-- Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen, yhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa vastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä vuoksi että saadakseen lapsia -- sillä sitä vaatii yhteiskunta. Avioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti jatkuva romaani.

-- Mitä tohtori tarkoittaa?

-- Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme kekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme naiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka saattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.

Hän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan väkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin mielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että -- lukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista nenäkkäisyyttä -- hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On aivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa niiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt päämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten, että pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin tunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat väittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies, johtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan elämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa on rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja naisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa yhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn -- niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän kiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen ajatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen voima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla toisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä kuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti olen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan kortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia elämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai saksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas perisynti, jonka nimi on "l'improductivité slave". Ei yksikään meidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään minua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se itsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea vaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni. Tästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut tunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä tai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt elelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani -- ja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan päinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun, rikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien täytyi löytää jokin ulospääsy -- ne eivät voineet löytää muuta kuin rakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Olen itse siitä todistus -- ja minä tunnustan itseni voitetuksi -- sillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus naiseen -- muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko onnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen kasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.

Käsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi tietysti päästä kyttyrästään -- mutta hän ei voi, sillä hän oli kyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut alkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka saattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun täytyy ja minä tahdon rakastaa.

Toukokuun 4 p:nä.

Järkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut vaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät ajopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa, ja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden toimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että Anielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä tänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä tietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman voimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut tänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut niin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin ainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä tuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua puoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua, kahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja sisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut. Tänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän aamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja yrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka ennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko luonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi. Mieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että hän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen, niin se samalla on määrännyt hänet minulle -- ja minun oikeuttani on loukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous johtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä onkin syy elämän vajavaisuuteen?

Suotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin. Päinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta; se näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille ja -- sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi suureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa panin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta heränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet valavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja vaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat huolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti tuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen kampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta ja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien kujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa aivan lapselliselta -- sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi ihastukseksi.

Hämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä pelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka katseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen jo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan häntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista tahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä kuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen, levottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme ja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että tuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet sen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni. Hiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina askeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.

Vihdoin rupesin puhumaan. Johdin keskustelua mieleni mukaan, ja vaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja vailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä se tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen uneen vaipuneilla ihmisillä -- hehän tässä tilassa näkevät selkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin asioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan likeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki. Se loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon ainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton mahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen miehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen, jopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.

Luontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme epätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen, yhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata hänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että tämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy voimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä siitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin kuljettaa häntä mihin tahdon.

Rupesin tahallani puhumaan menneisyydestä.

-- Muistatko, lausuin, -- kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit minulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita minulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi. Minä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on minun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä hetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä matkaan; sitte kuoli isä... Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni ja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos ryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin -- niin se tapahtuu yksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle...

Astelimme hetkisen ääneti -- ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän vihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.

-- Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, -- ettei sellaisella miehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän sinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on mennyttä, ja kaikki on muuttunut.

-- On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. -- Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo persoonallinen yllyke... Mitäpä sinua pettäisin?... En ole ensinkään onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis asia -- mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle. Toisin kävi... Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön -- siis ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi -- saada aikaan jotakin.

Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:

-- Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.

-- Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.

Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.

-- Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.

Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.

Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen rauhallisen puhelun tapaan:

-- Katso, pikku sisko, -- ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin -- käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa ajatuksia, aikeita, suruja... Kaikkialla tyhjyyttä... Sano nyt itse: onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua -- ethän sinä kiellä häneltä sitä?... ethän?

-- En, Leon, vastasi Anielka, -- en; varsinkaan jos sinun on niin paha...

Hänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi taasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa juureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana nousi kurkkuuni.

-- Anielka! Anielka! sain suustani. Muuta en osannut sanoa.

Hän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi vihdoin kesken kyyneliään puhumaan:

-- Heti paikalla, heti paikalla!... tulen järkiini. En voi tulla taloon tällä tavalla... salli minun...

Ja hän läksi kiireesti menemään.

-- Suo minulle anteeksi, Anielka! huusin hänen perässään.