Part 17

Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi, en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja valituksilla.

Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen ja kysyin eukolta:

-- Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne koulutukseen?

-- Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.

-- Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.

Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden. Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken perästä hän rupesi toistelemaan:

-- Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!

Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.

-- Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen almun.

Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle. Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen, vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin, että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.

Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas, etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin, ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, -- tuntuu siltä kuin minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata mela menemään.

Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain, eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella, laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua. Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta; ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä, että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta, jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.

Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin. Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita, toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan, joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan. Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina olen avannut, olen tavannut -- en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan elävät omaa elämäänsä.

Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas, että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle -- ja astunkin, kunhan vain voin.

Huhtikuun 28 p:nä.

Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta, elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle. Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni. Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.

-- Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.

-- Ja kuinka asiat luonnistuvat?

-- Odottamattoman hyvin, sanoo hän. -- Jumalan kiitos.

-- Milloin hän palaa?

-- Niin pian kuin vain voi.

Herkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja vastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan joistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he pahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni aikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen äläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä -- älä vastatessasi kiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: "Jumalan kiitos!" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja sanoi, katsahdettuaan päivämäärään: "Tämä on aikaisempi" -- ja rupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten jakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia -- ja lukeminen kesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita ihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten harrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa katkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta täytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa yhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan, vaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti, jolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni kuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu haihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.

Suurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti ei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus epätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien, siteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista. Anielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana ehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani mukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten. Minun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani ilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä; sitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät elämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin yksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän lukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta, niin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet olemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?

Hengessäni vastasin: minä tapan hänet! -- ja samalla tunsin vastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.

Itsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan rauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka paikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun tuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden ympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on niiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta hienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski vielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa, ja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka -- ennenkuin tiesi miten viattomat nämä riidat olivat -- pelkäämällä pelkäsi niitä eikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi huolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen. Muutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista, mutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?

Minä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi kirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen nousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.

Täti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten puhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla oli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain halusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.

-- Tahtoisin, huomautti täti, -- jollakin lailla osoittaa kiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin päivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?

Täti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän epäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.

Hetken perästä hän taasen virkkoi:

-- Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.

-- Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin kärsimättömästi, -- ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.

-- No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin Anielkan puoleen.

-- Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?

-- Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.

-- Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään tahdo häiritä.

Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän, ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.

Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo. Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni. Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot. Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin. Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita, että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa sanoa: nainen -- ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino. Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa. Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska. Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen! Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko elää.

Vaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta, en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun, joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.

Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman, hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään, että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan, välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt, hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi. Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen, koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa -- ja lieneekö hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä -- mutta hän soitti huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista. Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi: "te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta, häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut ohjelmassa.

En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa, niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani -- joka tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön, kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa, että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä. Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan -- en kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun otettuna.