Part 16
Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni, kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys, hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa. Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa, kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa jotakin -- ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla, vieraalla äänellä:
-- Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?
-- Täti... oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.
Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.
Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti -- vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata -- vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään -- ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:
-- No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.
-- Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.
Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni. Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään. Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa. Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa. Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi hetken perästä ja ilmoitti:
-- Äiti odottaa sinua heti.
Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä. Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana, mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:
-- Anna minulle kätesi, sisko kulta...
Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen "sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:
-- Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!
-- Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä tätikin, sen nähdessään.
-- Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.
Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu. Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies, ei siitäkään todella olisi tullut mitään.
Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä, että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko elämän hyvin onneton.
Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä poskille.
Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:
-- Tiedätkö, että Gluchow on myyty?
Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä. Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä riensin vastaamaan:
-- Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.
Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:
-- En minä enään toivo mitään.
Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:
-- Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja sopivilla keinoilla voisi voittaa.
Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa. Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.
Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.
Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
-- Kiitos siitä mitä sanoit äidille.
Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.
Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin -- nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.
Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.
Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.
-- Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, -- mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.
Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.
Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.
Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.
Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään -- varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän -- huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.
Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä -- jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi -- minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.
Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon... Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta -- mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa -- nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.
KOLMAS OSA.
Huhtikuun 21 p:nä.
Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen "suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta, mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä. Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin. Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:
-- Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito. Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni, kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!
Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.
Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:
-- Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan, sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin -- mutta poika vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.