Part 15

Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle -- mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen. Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat. Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin. Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä. Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä. Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty linnoitus -- valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä, vanha täti ja mykkä soittokone.

Huhtikuun 16 p:nä.

Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.

Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte. Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee -- ja Anielka hänen kanssaan, sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä. Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello lensi permannolle.

-- Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, -- että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja. Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle: te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo! Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.

Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.

-- Anielkan kanssa? kiivastui hän. -- Hyvä olikin että tulit, niin saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut hillitä mieltäni, vaan aloin -- ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" -- ja niin poispäin. Hän ei salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään: sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.

-- Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?

Täti katsahti minuun ihmeissään.

-- Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta puolen näkeekin toisen viat.

Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:

-- Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen mahdollista? Sano!... Mutta äiti ja tytär pettävät itseään kuvittelemalla, että niin tulee käymään.

-- Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa liikeyrityksiään.

-- Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.

-- Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.

Täti suuttui vieläkin enemmän.

-- Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä. Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo, että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa -- ja sinä myöskin. Olisithan?... No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!

Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa, selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin, joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja huudahti entiseen häijyyn tapaansa:

-- Mitä vielä!... Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole saanut aikaan!

Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti, joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi, ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi irti saada -- sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.

Lähtiessään kysyi hän:

-- Milloin muutat Ploszowiin?

Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin. Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä, ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on naivi kuin ylioppilas.

Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa, niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"

Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle, että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle, veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä -- mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta pysymään minulle ikuisena arvoituksena.

Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin, että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus, jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden, katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:

-- Taitaa olla sinulle tärkeä asia?

-- Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja kunnioitan häntä vieläkin enemmän.

Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin. Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on tyytymätön.

Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä. Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt hänen luonaan -- ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina, jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden. Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.

Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi, joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset sanovat -- tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan -- samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun näytteenä eikä naissieluna.

Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.

Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja viihdyttämistä. Juuri niin -- juuri niin! Olen puhunut maisemista, koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan, kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.

Huhtikuun 17 p:nä.

Tänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin. Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka sattuu -- muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia -- olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä -- päättelin, että hänellä täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä. Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti, että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan, että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani! ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme tulleet muutamia virstoja rajaportilta.

Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella. Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi; minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa seuraamana astuin jalan pääovelle.

En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää. "Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan. Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon naiset tulisivat.

Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin, että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa, jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.

Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset: kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus, päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan. "Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin -- ties mistä syystä -- että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin. "Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa, kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä, että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.

Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.