Part 14

Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi. Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni, henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento! Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä, miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva Kromicki voi tappaa minussa Anielkan -- ja sentähden tekee mieleni lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on siellä.

Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että "ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi. Aivan varmasti "ceci tuera cela".

Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille, niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä, sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä, mikä on tapahtunut -- ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani, täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.

Huhtikuun 5 p:nä.

Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.

Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta mikä isku molemmille naisille -- ja mitä he voivatkaan tämän jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki. Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut, mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo! Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa "myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset -- minä, mies, joka en käytä hyvän porvarin puheenparsia -- minä en olisi sitä myynyt, jollen muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu vaatii puhdasta rahaa ja -- keinottelijaa. En kuitenkaan mahda sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän, jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi, osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa, kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.

Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa, että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen joka päivä näkemään rouva Kromickin... Kun sitä ajattelen, valtaa minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan, että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies, jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten asianhaarojen vallitessa.

Jos minä tahtoisin kostaa -- jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki" vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee -- niin mikä voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee, tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille, ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa kaikki -- ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan. Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!...

Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten kipuani -- niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.

Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu, etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina, koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa: "valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton, sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."

Huhtikuun 6 p:nä.

Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä. Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin. Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua -- mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be or not to be?" -- sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä: et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään, niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä, että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!" Maleschi toisti "oui, oui... du plumaze!".-- mutta minusta tuntui siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.

Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi, houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena, ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta samalla tavalla kuin esine -- ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia, jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento, joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun. Mikä minua siis pidättää -- kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä? Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani -- ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä! Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni? Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä, juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja pistän -- se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa -- on vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself! En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista. Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään, eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat ainoastaan pyhittämässä rakkautta -- mutta kun ne sitovat ainoastaan velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten vanhenisi -- aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat nurin sekä minut että minun lupaukseni.

Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä, ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni. Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville siitä, mikä minua näin kiihoittaa... On jo myöhäistä. Näen ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa, harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti, niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta. Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon. Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.

Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut, että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee. Taistelun tauottua seuraa -- ratkaisuun katsomatta -- tyyni, suloinen onnen kausi... Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan. Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.

Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia? Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa väärästä, hyvää pahasta -- ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa matkaa... Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi häntä niin syvästi... Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!

Huhtikuun 10 p:nä.

Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin. Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut, jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa. Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä -- ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla. Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.

Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän soittaa skaaloja rautatievaunussakin.

Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin, se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia, ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran eduista siis ei voi olla kysymys -- minkätähden hän sitte lähtee? Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa... Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä, mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi, korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste... Hän katselee kaikkea koristeelliselta kannalta -- ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt kaulallaan.

Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla. Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.