Part 13

En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä, mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit, niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu, niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika, ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä, ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa -- sanalla sanoen: katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.

En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista. Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon kuolema.

Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset -- vaikkeivät mitenkään erityisen mieluisat -- taasen ottivat minut haltuunsa. Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä, jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle. Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut, että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten, että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan -- kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä -- sanoja: tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis -- tehtyä ei saa tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani, jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan. Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun osakseni.

Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka. Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" -- minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi välinpitämätön kaikesta.

Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan lähimmäistään enempää kuin itseään.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen; käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin, kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja armottoman voiman.

Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen. Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään itse totuudesta. Yllämainittu liehittely -- jollei olekkaan minusta kokonaan hävinnyt -- on suuressa määrin vähentynyt, ja välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden, etten minä välitä heistä.

Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.

Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin, mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse peljätä mitään naimahankkeita.

Huhtikuun 3 p:nä.

Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä, jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni. En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden, että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet, että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden, että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä, jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä, voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun -- olen terveempi kuin milloinkaan -- koetan siis käsittää asian seuraavalla tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea -- tunnen siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä tavalla.

Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin ihailee itseään ja käy senkautta usein -- käyttääkseni maalarinkieltä -- maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään. Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa. "Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki -- tehtyä ei saa tekemättömäksi -- minun käy sääli -- lähetän sinulle sydämelliset terveiset -- ei maailma tästä mene nurin -- on tärkeämpiäkin asioita -- hitto vie -- Norjassa mahtaa olla ihanaa -- palaa kotiin ja ryhdy työhön -- jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut -- ja luultavasti se oli helpoin tapa ratkaista asia.

Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni, ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi -- on minun sydämeni pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni, mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen. Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.

Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa. Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan. Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa. Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa, joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu, joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä, että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut, ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin, runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan henkilön ainesta -- sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.

Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni, niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon, etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.

Huhtikuun 4 p:nä.

Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme, menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros -- muuten vallitsee välillämme tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset -- rakastaa en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään, vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.

Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki, niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan, että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan -- ja minä arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri, hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset. Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia. Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin kuin tähti -- hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa: ympäristölleen _Suuri kauris_ ja miehelleen _Risti_. Varma on, että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris. Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen, kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä, mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.

Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä. Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä, voimiin -- nimittäin soittokoneen kielien takomiseen -- perustuvaa soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona, mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa. Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii: "ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän, että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki, jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori, musiikki, johon ei ole pääsyä -- maallikosta puhumattakaan -- kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä -- sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta ainoastaan itseään varten.

Sanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa. Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua -- eikä hänkään täydelleen."

Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen hyvyys ja rehellisyys.

Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista, kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen. Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan. Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin -- ja sitä kyllä ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että "karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa, mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille -- ja jatkan matkaani.

Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi, voisi kyllä olla viehätyksensä.

Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani. Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.