Part 12

Kesäkuun 18 p:nä.

Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin, jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin, että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.

Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa? Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään. Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi olen -- juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin pelkään häntä kadottaa.

Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin raivotessa joutuu vuoteen omaksi -- mutta nyt on kritiikki kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi. Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko vielä paljastaa päänsä, on -- kansa. Mutta senkin kuvapatsaan jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin kyynillisiä sukkeluuksia -- ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle. Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa poskelle ja sylkee sitä silmille -- kuten aikoinaan teki Aristofanes -- mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden ja epäilyksen vapauden nimessä -- ja mitä sitte seuraa -- en tiedä. Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle jättiläispinnalle.

Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen, etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.

Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.

Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin, vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.

Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.

Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa, panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen: voin erinomaisesti... Onhan se tuttu tarina, että huolimatta sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen... Täti piti tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä kirjoitin Peglistä.

Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.

Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni, että Anielka menee Kromickille -- sama hyvä, hellä Anielka, joka ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki. Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi. Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.

Tässä koko pitkä, kirottu kirje:

"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä. Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle. Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.' Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.' Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun. Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen. Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti Anielkalle ja herra Kromickille' -- ja täytyihän minun, omantuntoni nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän, että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä, sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän, mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti? Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut lausua sanojasi -- mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä, aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.' Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle. Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä, niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan -- tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan. Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa, että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä, mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon, että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen. Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle kuvatakaan.

"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään. Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti: 'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä! Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin onnettomaksi?

"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen? Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.

"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt säästää."

Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen, tekisi mieleni iskeä pääni seinään -- mutta ei enään vihasta eikä mustasukkaisuudesta, vaan surusta.

Kesäkuun 29 p:nä.

Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin niinikään kertoa Laurasta -- jos hänestä mainitsisinkaan tädille, niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi kirjeen äidille -- äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan. Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan, hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee -- näen hänet ikäänkuin hän seisoisi edessäni... Minun on mahdoton elää tällä tavalla!

Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.

Sniatynski on täällä. Kunnon poika -- Jumala hänen hyvyytensä palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä, millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua? Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti huomisaamuna ensi junalla.

Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta, vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden, että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko sielustaan katuu.

Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:

-- Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.

Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän! Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys Anielkasta.

Kesäkuun 27 p:nä.

Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt Maarian kirkkoon ja minä -- skeptikko, minä -- filosofi, minä, joka _en tiedä, en tiedä, en tiedä_ -- minä annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys, filosofia ja minun _en tiedä_ päällepäätteeksi!

Kesäkuun 28 p:nä.

Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa -- siitä ei ole epäilystä -- minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut -- ehkäpä Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi, jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä saamaan kansalaisoikeuksia -- varmasti! -- Kromicki voisi kuitenkin tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis miellyttää häntä -- ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja onko se kumma, että Anielka miellyttää!

Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta, ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään. Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.

Kello 10 illalla.

Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun, unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut -- tähän asti olen ollut lapsi -- ja samalla minut valtaa sanomaton surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.

Kesäkuun 29 p:nä.

Sniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:

"Kaikki turhaa -- kokoa voimasi ja lähde maailmalle."

Niin teenkin -- Anielkani!

Parisissa toukokuun 2 p:nä.