Part 11

Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä, sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!" Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia. Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma; keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti. Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön, jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan, hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa, koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala paratkoon on oikeassa!

Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi." Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni. Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta, jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan. Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa mielessään.

"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään on yhtä kuin miinus."

Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä -- edes tuollaiseen Kromickiin verraten! -- mutta Sniatynski on oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita. Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa. Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa, ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö, niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko -- hyvä! Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä? Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi, nähtäisiin sitte -- tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko. Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä. Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen, jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen, että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei Sniatynskikaan enään kehoita siihen -- hän joka on niin äkkinäinen. Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni suloisimmat maailmassa, ja -- kautta Bacchuksen -- taidanpa vaan ryhtyä tuumasta toimeen!

Kesäkuun 9 p:nä.

"La nuit porte conseil" -- yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua, lähdenkö vai enkö -- yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen, rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää. Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni." Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha. Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle. En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä. Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni, kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies. Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni tieheni Lauran luota -- jonka täytyi kun täytyikin tapahtua -- olisin luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin. Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan, ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä, voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä, mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä. Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.

En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin, että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen tikapuita myöten nousta minun luokseni -- jolloin hän helposti voisi taittaa niskansa -- ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina astua alas hänen luokseen.

Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita, varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa, itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa. Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet, että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.

Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen siihen syypää.

Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät, jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni: vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.

Kesäkuun 11 p:nä.

Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:

-- Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne, ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.

Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:

-- Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua lähden hänen ja hänen äitinsä luo.

-- Sierpcin seuduille?

-- Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.

-- Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?

-- Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.

-- Sepä onnellinen sattuma.

-- Onnellisin elämässäni.

-- Varmaankin karnevaalin aikana.

-- Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole, Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi, kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä. He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi; minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan saatoin heidät perille.

-- Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis yhdessä.

-- Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis, komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan, ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon perästä kosin.

-- Kuinka? Viikon perästä?

-- Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.

-- Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse asioita kauvan.

-- Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.

-- Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan muutoksen.

-- Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti minulla oli epäilykseni -- tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana kuuroksi... Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa, varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö elämäänsä...

Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.

Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:

-- Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää. Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut, jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä, että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni, mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan, niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa minua.

Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun, mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva kuvanveistäjänrouva!... ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan! Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana hänen juhlissaan. Mutta Anielka! -- hän varmasti ei heittäisi minua, vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi, että niin on.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.

Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni. Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.

Kesäkuun 15 p:nä.

Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä, varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien ja maailmanmiesten elämässä -- jommoisia me kaikki olemme, me jotka emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme -- ei nainen milloinkaan jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja, että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus, kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää, jättänyt tekemättä jotakin -- ja seuraavassa hetkessä huomaan, että Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään, mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään, ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.

Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka. Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen. Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas -- ja tässä asiassa en erehdy -- on pelko hänen kadottamisestaan suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen, että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen, elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos Anielka poistuu tieltäni.

Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.

Kesäkuun 16 p:nä.

Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa, rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä, seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua, kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen, juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi torniksi.

Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia, alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen, tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen... Se on kaikki minun syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.

Kesäkuun 17 p:nä.

Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä sietämättömäksi.