Part 10

Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, -- mutta se ei pidä paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on tulinen, pirteä -- joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.

Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa -- ja niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.

Toukokuun 12 p:nä.

Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset... Ah, tunnen että minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset... Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään, katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut, ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa -- ja sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään -- mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi tämän.

Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan. "Pelkäsin lankeavani" -- käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa, toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että _minä tahdon_ on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen _minä tahdon_ mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen, joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan siinä ulkonainen syy... Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen, sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.

Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde, mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään, että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän vastaanottaa uutisen -- minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan -- joka muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen -- huomannut, ettei hän minusta pidä -- jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.

Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa...

Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki, mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.

Sveitsiin taikka Roomaan -- yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään. Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu olevan hyvin huono merkki.

Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.

Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama tunne kuin heti Pegliin tultuani -- olen surullinen, mutta samalla minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä. Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.

Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin huonoksi kuin luulin... Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä. Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!" Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.

Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta. Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura itse ennätti aivan odottamatta avukseni.

Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta -- mutta mitään sellaista ei kuulunut.

Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:

-- Mutta sinä palaat? Palaathan?

Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton -- ja sitä hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin. Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään, mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.

Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi. Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.

Toukokuun 22 p:nä.

Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia, palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava, hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta. Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen, neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa. Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa, kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä. Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki, mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa. Ja nukun!... En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.

Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani, koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon, lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani tulevalle vaimolle."

Toukokuun 25 p:nä.

Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä, auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi, joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.

Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä, vartaloista ja päistä eikä ideoista -- hahmoista, klassillisista hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut. Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen -- ehkäpä kuitenkin niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa. Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,-- "tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä maailmassa!"

Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja, mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.

Toukokuun 29 p:nä.

Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää. Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi muuta rakkautta -- uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne, ajatustapa -- sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.

Toukokuun 31 p:nä.

Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille. Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme, puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken. Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta -- mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin. Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa. Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.

Kesäkuun 2 p:nä.

Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi. Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän, sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.

-- On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat slaavilaiset -- ja totisesti!-- se on aivan ihmeellistä!... Veljeni pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko... joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan teille!... hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein hetkisen, sillä minun täytyy...

En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä -- tässä antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa -- ja kotoisia nimiä lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen roomalainen -- ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi ja surumielisyytesi!"

Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin selittelemään mitä äsken oli sanonut.

-- Täällä Roomassa voi elää -- ei kuolla!... Minunhan käy hyvin... Minulla ei ole syytä valittaa... Olen täällä, koska täytyy. Mutta te ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten lauma... Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla... Tulisin hulluksi, jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä minä tukahdun jo täällä...!

Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti. Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat! Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle. Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan, mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä: olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.

Kesäkuun 8 p:nä.