Part 1

ANIELKA I

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

ENSIMÄINEN OSA

Roomassa tammikuun 1 p:nä.

Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön, antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja ansaitsee sen kiitollisuuden.

Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta, jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään -- ja tähän tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta -- olen päättänyt ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan ansiota edes sillä tavalla.

Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen, vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää, että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan. Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään itseäni lähimmäisteni takia -- sitä en rupea tekemään, sillä siihen en pysty!

Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa; koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin erinomaista -- mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e., niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.

Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin, kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta, joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen, joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.

Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen. Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan, josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo Santoon.

Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita. Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja] y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta Europan.

Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä, ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti. Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.

Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen, ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt, että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta. Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus. Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa, ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.

Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta "l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta, kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin, kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan, uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.

Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa. Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi, ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija, yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa. Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut. Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen, ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista, kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos "Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi toteuttamattomien aikomusten maille.

Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi "Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo -- minua kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.

Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:

-- Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.

Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.

Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.

Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan. Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa, joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun. Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias, ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus. Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä. Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau bienfaisant".

Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.

Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.

Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen. Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella iskun vasten kasvoja.

Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen erinomaisen monimutkainen luonne.

Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit, kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa, vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin, kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta. Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista, sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla, kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat sitä rakastaneet -- rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä, sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.

En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.

Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun. Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.

Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin, raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan, pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta -- sanalla sanoen: olin isän, abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin kuinka minua kehuttiin -- ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.

Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen, ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt, etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun? -- kyllä; tarvitsenko minä sitä? -- kyllä niinikään! Mutta he rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä -- mutta koko elämää en uhraisi sen takia.

Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta; huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova, sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti minulle täydellisen anteeksiannon.

Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani, nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan, jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen; olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi tai näyttelemään suurta osaa.

Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä, sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät minua laajemmille aloille.

Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme -- eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan omia ansioitani -- näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla paljon enemmän kuin olen.

Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin, parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle -- minä en ole lakannut olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".

Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri, suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä; selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu kyllä olisi voinut karaista minua -- joka tapauksessa on selvää, että jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on välttää kompastuksia ja lankeemuksia.