Part 9
"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."
"Mitä?" lausui Billot.
"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee viistoon!"
"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö niin? Se on siis maksettava?"
"Se on oikein", vastasi Billot sankarillisesti. "Siis maksetaan."
"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta..."
"Joilla sitä ei ole...?"
"Niin, mitä he tekevät?"
"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.
"Siis syntyy taistelu", lausui Gilbert.
"Mutta enemmistö", sanoi Billot.
"Jatkakaa, ystäväni."
"Mutta enemmistö voi panna tahtonsa täytäntöön."
"Syntyy siis sortoa."
Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke loisti hänen silmistään.
"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"
"Se on selvää", sanoi Billot. "Siksi luostarit..."
"Mitä luostareista aiotte sanoa?"
"Luostarit ovatkin upporikkaat."
"_Notum certumque_", mutisi Pitou.
"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä, maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."
"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"
Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi nyrkkivoima Grève-torilla.
"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään, olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"
"Se on totta."
"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan sen teille."
"Millä tavalla", lausui Billot, "sitä en usko."
"Siksikö, että heillä on etuoikeuksia?"
"Juuri niin!"
"Odottakaahan!"
"Kyllä odotan."
"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole mitään."
"Siis se olen minä", sanoi Pitou vakavasti.
"Aivan oikein, sinä se olet."
"Millä tavalla?" kysyi maanviljelijä.
"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät kaikki."
"Mitä sillä tarkoitatte, herra Gilbert?"
"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan, maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset kyyhkyslakoistaan."
"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan siitä kaikesta?"
"Tästä koittaa suurenmoinen vapaus", huudahti Billot kirkastunein katsein.
"No, kun sitten olemme vapaita, niin mitä sitten teemme?"
"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen saamme sitten nähdä."
"Siinäpä se on!" huudahti Gilbert.
"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:
"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki, sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin. Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja sitä ihmettelit."
"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden, niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"
Tämä kohautti olkapäitään.
"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja annatte vapauden vanhalle?"
"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet vapauden Uudelle maailmalle."
"Me ranskalaiset. Sepä on kaunista."
"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert surullisesti.
"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."
"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."
"_Rerum novus nascitur ordo_" [syntyy uusi asiain järjestys. -- _Suom._], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.
"Vaiti, lapsi", sanoi Gilbert.
"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.
"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka, puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää, sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten, joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta, maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä näen kauas, Billot, ja minä värisen."
"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan inhottavaksi."
"Mutta olenko sanonut siitä luopuvani?"
"_Errare humanum est_", mutisi Pitou, "_sed perseverare diabolicum_." [Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta peräisin. -- _Suom._]
Ja hän veti käsillään jalkansa alleen.
"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä. Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin: näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."
"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert? Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"
"Miksi sinäkin siis kauhistuit? Mene sinäkin, Billot, surmaamaani"
"Mitä sanottekaan, herra Gilbert!"
"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten, sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti, naurat sinä vuorostasi minulle."
"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."
"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin, kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden, etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa, meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."
"Minkä neuvon siis annatte, herra Gilbert?"
"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."
"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin murhaamaan?"
"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit, Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"
"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän siihen itse näillä käsilläni."
Gilbertin huulille tuli hymy.
"Siis ymmärrät minua", sanoi hän, "ja itsekin rupeat murhaajaksi."
"Niin, rikollisten murhaajaksi."
"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon ja Berthier murhattiin?"
"Näin."
"Miksi heidän murhaajansa nimittivät heitä?"
"Rikollisiksi."
"Se on totta, he sanoivat heitä rikollisiksi."
"Niin kyllä, mutta minä olen oikeassa", sanoi Billot.
"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut hirtetään, niin olet väärässä."
Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän jalosti kohotti päätään:
"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin minä olen?"
"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa, jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta, lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni, urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."
Ja Gilbert ojensi maanviljelijälle painetun paperin.
"Mikä tämä on?" kysyi maanviljelijä tarttuen paperiin.
"Lue."
"Tiedättehän, etten osaa lukea."
"Käske siis Pitouta lukemaan."
Pitou nousi ja seisten varpaillaan luki maanviljelijän olan yli.
"Se ei ole ranskaa", sanoi hän, "se ei ole latinaa eikä se ole kreikkaakaan."
"Se on englanninkieltä", vastasi Gilbert,
"Minä en osaa englanninkieltä", sanoi Pitou ylpeästi.
"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."
"Pitt", luki Pitou. "Mikä on tuo Pitt?"
"Minä selitän sen teille", sanoi Gilbert.
XIV
PITTIT
"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."
"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"
"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni... Kuunnelkaa minua tarkoin."
"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.
"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä, Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli, että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen, toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen perinnöksi pojalleen."
"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt, joka nyt on..."
"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa kolmekymmentä vuotta."
"Kolmekymmentä vuotta?"
"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin, hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."
"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.
"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä. Todistan tämän teille."
Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.
Gilbert jatkoi:
"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen, juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla. Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle, tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."
"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."
"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin, Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin, ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä, olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla Englannin häpeällisiin ehtoihin."
-- Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.
-- Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu, silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.
-- Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin, ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin Chatham nousi vastaamaan.
-- Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia. Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän sai kaikki sydämet väräjämään.
-- Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti, että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.
-- Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.
"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli mies!"
"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa", sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä. Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin, Rochambeaun ja Lafayetten nimet, -- kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. -- Alatteko nyt ymmärtää?"
"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää, mutta en ymmärrä vielä kaikkea."
"En minäkään", sanoi Pitou.
"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."
Ja hän ojensi paperin Pitoulle.
"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.
"_Don't mind the money_", sanoi Gilbert.
"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."
"_Älkää välittäkö rahasta_", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin, palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"
"He siis varustautuvat", sanoi Billot.
"Eivät, he lahjovat."
"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"
"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka pilaavat vallankumouksemme."
Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.
"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"
"En."
"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"
"En."
"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"
"En."
"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden pöydälle?"
"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet. Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle..."
"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko Billotin olisi käynyt hullusti."
"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne, jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."
"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän siitä hyötyy?"
Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.
"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"
"Niin, sitä minä kysyn."
"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, minä rakastin sitä."
"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten metsienne suojaa."
"_Frigida tempe_", mutisi Pitou.
"Olette oikeassa", sanoi Billot.
"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja teitä tämä alkaa inhottaa!"
"Sen tunnustan."
"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."
"Entä sitten?"
"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä palauttamaan teille järkevän järjestyksen."
"En koskaan."
"Odottakaa, kun selitän."
"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti Pitou huomauttaa.
"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia, samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit, samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä, samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."
"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"
"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä, kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia kapinapäivältä. Sanalla _rikollinen_ tarkoitetaan vallankumouksen aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät kunnon miehet saa väistyä."
"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt vauhtiin."
Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.
"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"
"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä. Minun mielestäni te itsekin..."
"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin, Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii? Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin; Pittin kätyrien kätyrit..."
"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert oli sanoillaan voittanut puolelleen.
"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria", sanoi Billot.
"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"
"Kaikki."
"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä hetkenä puhumme?"
"Se on politiikkaa, herra Gilbert."