Part 8

Hirttäjät kohauttivat olkapäitään ja näyttivät nuoraa.

Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi. Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.

Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta kuoleman esikartanoon.

Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.

Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia, olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.

Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.

Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.

"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.

"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."

"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.

"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."

"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa", lisäsi muuan.

"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.

Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun, joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.

Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, -- tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät, keskeyttävät toimituksen.

Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään. Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa, ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan poikkirautaan asti.

Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.

Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.

Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta raatelemaan.

Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä ennen se jo revittiin kappaleiksi.

Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa vihollistensa päitä siten.

Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin muinaisajan Medusa.

Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet voimakkaampia.

Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä tapahtui verisellä torilla.

Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne se itse tahtoi mennä.

Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen toiselta puolen.

Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa ne.

Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.

Se oli totta.

Kymmenen tuhannen yhtaikaa kysellessä on viestintuojan pakko ilmoittaa:

"Berthier de Savigny on vangittu Compiegnessä."

Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asian Baillylle ja Lafayettelle.

"Hyvä on, hyvä on, minä tiesin sen", sanoo Lafayette.

"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen, että hänet pidetään siellä."

"Pidetäänkö siellä?" kysyy viestintuoja.

"Tietysti, lähetin kaksi lähettiäni sotilaitten kera."

"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."

"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt vangin."

"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt vangitun käsistään?"

"Älkää, kenraali, syyttäkö heitä, he ovat tehneet kaiken voitavansa."

"Mutta Berthier?" kysyi Bailly peloissaan.

"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenä Bourgetissa."

"Mutta jos hän tulee tänne asti, on hän hukassa", huudahtaa Billot.

"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin. Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme neuvotella."

"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja, joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen laine uhkasi kuolemalla.

"Minä!" sanoi Billot, "tämän minä pelastan."

"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan mustanaan kansaa."

"Minä menen", sanoi maanviljelijä.

"Tarpeetonta", mutisi Bailly, joka oli kuulostanut. "Kuulkaa, kuulkaa!"

Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren ulvontaa rantakallioita vastaan.

Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee kaislikon yläpuolelle.

"Liian myöhään!" sanoi Lafayette.

"Ne tulevat, he tulevat", sopersi viestintuoja. "Kuuletteko?"

"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.

"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi, "ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota tahdotte vastustaa."

Ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.

XII

VÄVY

Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista, jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.

Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta, joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.

Pian molemmin puolin yhdyttiin, sillä tulijoillakin oli kiire.

Silloin tapahtui seuraavaa:

Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.

Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat kuraa heihin.

Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.

Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin, jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien katsottavissa ja iskettävissä.

Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa niitä vielä suurentelivat.

"Hän on tahtonut näännyttää Pariisin nälkään."

"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."

"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta sitäpaitsi hän vehkeili."

Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.

Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.

Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.

Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin rinnan kohdalla.

Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.

Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.

Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.

Tahdottiin, että hän suutelisi sitä.

Rivière suuttui tästä ja siirsi kädellään peitsen syrjään.

Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.

Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden käsiin ja vietiin kaupungintaloon.

Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.

Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet, teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.

Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.

Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.

Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden kanssa.

Hän tunsi heistä suurimman osan, olipa sukuakin muutamien kanssa.

Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.

Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta. Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:

"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."

"Teitä syytetään suurista rikoksista", sanoi Bailly ankarasti.

"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään", vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki selviää."

"Epäilemättä", sanoi Beilly.

"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä; siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee syyllisten niskaan."

Valitsijat katsoivat torille, josta kuului kamala huuto.

Berthier käsitti vastauksen.

Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:

"Päivää, monsieur de Savigny."

"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"

Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui heikosta langasta.

"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme tutkimaan syytettyä."

"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin ajaksi."

Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi entistään masentuneempana.

"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."

Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen eräälle penkille.

Hän valmistautui nukkumaan.

Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.

Bailly keskusteli valitsijoiden ja Lafayetten kanssa.

Billot katseli Berthieriä.

Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:

"Hyvä herra, suvaitkaahan olla valmiina."

Berthier huokasi, nousi sitten kyynärpäänsä nojaan ja sanoi:

"Mihin valmiina?"

"Nämä herrat ovat päättäneet, että teidät viedään Abbayehin."

"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän varsin hyvin käsitti, "_tavalla tai toisella_, lopettakaamme tämä."

Kauan hillitty vihan ja kärsimättömyyden huuto kaikui torilta.

"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä tänä hetkenä menemään."

Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.

Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.

Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier! Berthier!"

Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta: "Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"

Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.

Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden käsiin pidättääkseen heitä.

Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä! ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.

Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.

Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.

Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.

Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.

Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.

Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.

He päättivät, että kaupungintalon vartiosto veisi Berthierin Abbayehin.

Se oli samaa kuin lähettää Berthier kuolemaan.

"No siis!" sanoi Berthier, kun päätös oli tehty.

Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.

Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät täynnä suuttumusta.

Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli niitä noussutkin.

Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.

Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä ja kohauttaen olkapäitään sanoi:

"Kylläpä kansa on kummallinen? Miksi se noin karjuu?"

Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen, hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.

Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.

Mies oli jo lyhtytolpan päässä pitäen kädessään köyttä.

Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle pyöveleihin:

Hän huusi:

"Te ette saa häntä! Te ette häntä tapa!"

Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.

Toisille hän huusi:

"Minä kuulun Bastiljin valloittajiin!"

Toisille hän sanoi:

"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."

Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin kierroksiinsa.

Hän astui huomaamattaan eteenpäin. Hän oli saapunut perille.

Salama ei olisi sen nopeammin kiitänyt.

Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.

Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan, sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä pyöveleihinsä.

Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.

Billot oli kadonnut pyövelien jalkoihin.

Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä poistuivat tuhannesta haavasta.

Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.

Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat istuivat, ja laski sen pöydälle.

Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.

Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan, häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien päähän.

Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat teidätkin. Ja se olisi vahinko... sillä tehän olette suuri isänmaanystävä!"

Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.

XIII

BILLOT ALKAA HUOMATA, ETTÄ KAIKKI EI OLEKAAN VALLANKUMOUKSESSA RUUSUNPUNAISTA

Billot, joka Pitoun keralla oli tyhjentänyt kaikki kunnian pikarit, alkoi huomata, että nyt oli hänen vuoronsa tullut tyhjentää kalkki.

Kun Billot virran viileydessä oli tointunut, sanoi Pitou hänelle:

"Herra Billot, minä kaipaan Villers-Cotteretsiin, ettekö tekin?"

Nämä sanat, jotka vaikuttivat kuin kunnon ja rauhan tuulahdus, herättivät maanviljelijän, antaen hänelle entiset voimansa lykkiä joukkoa syrjään, ja hän aikoi poistua tästä teurastuspaikasta.

"Tule", sanoi hän Pitoulle, "sinä olet oikeassa."

Hän päätti mennä Versaillesiin tapaamaan Gilbertiä, joka kuninkaan paluun jälkeen Pariisista ei ollut mennyt uudelleen kuningattaren luo, vaan oli tullut uudelleen ministeriöön palanneen Neckerin oikeaksi kädeksi, tämän miehen jättäessä oman elämänsä romaanin kaikkien historian vuoksi ja koettaen järjestellä hyvinvointia yleistämällä kurjuuden.

Pitou seurasi Billotia tapansa mukaan.

Molemmat vietiin tohtorin työhuoneeseen.

"Tohtori", sanoi maanviljelijä, "minä palaan talooni."

"Miksikä?" kysyi Gilbert.

"Siksi että vihaan Pariisia."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Gilbert kylmästi, "olette väsynyt kaikkeen."

"Loppuun asti kyllästynyt."

"Ette siis enää rakastakaan vallankumousta?"

"Tahtoisin nähdä sen loppuneen."

Gilbert hymyili alakuloisesti.

"Se vasta alkaa", sanoi hän.

"Oho!" lausui Billot.

"Ihmetyttääkö se teitä?" kysyi Gilbert.

"Teidän kylmäverisyytenne ihmetyttää minua."

"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä kylmäverisyyteni johtuu?"

"Se ei voi johtua mistään muusta kuin vakaumuksesta."

"Aivan oikein."

"Ja mikä on tämä vakaumus?"

"Arvatkaahan."

"Että kaikki loppuu hyvin."

Gilbert hymyili vielä alakuloisemmin kuin edellisellä kerralla.

"Ei, päinvastoin, siitä vakaumuksesta, että kaikki päättyy huonosti."

Billot huudahti.

Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.

"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."

"Ottakaahan tuoli, Billot", sanoi Gilbert, "ja istukaahan aivan lähelleni."

Billot totteli.

"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan muu ei niitä kuule."

"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.

"Jää vain", sanoi tohtori. "Olet nuori, kuuntele."

Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukko Billotin jalkojen juureen.

Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen. He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha, melkein sokea ja yksikätinen palvelija.

"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi kaikki loppuu huonosti?"

"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä teen?"

"Kirjoitatte."

"Mutta mitä kirjoitan, Billot?"

"Mistä minä sen tiedän, kun en osaa lukea."

Pitou kohotti arasti päänsä ja katsoi paperiin, joka oli tohtorin edessä.

"Sinä on numeroita", sanoi hän.

"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan turmio ja pelastus."

"Vai niin!" sanoi Billot.

"Vai niin, vai niin!" kertasi Pitou.