Part 7

Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa. Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen itsekkyyttään.

Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.

Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.

Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle suurta pihaa.

Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä, mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi, riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.

Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten pariisilaisten asettamat kokardit.

Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.

Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut tapaavansa miestään.

Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée syrjemmässä puristivat toistensa kättä.

Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.

Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä. Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:

"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"

Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten peittääkseen noloutensa.

Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan keralla hänen huoneustoonsa.

Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään, Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.

"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät, vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää, "kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."

"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.

"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.

"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja... Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.

Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.

"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta. "Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."

Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.

X

FOULON

Billot oli aivan ilon huumamana.

Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin. Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.

Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.

Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä Berthier de Savigny.

Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin palkkansa.

Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.

Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain tarkastajana.

Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.

Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.

Pitousta oli tullut oikea sankari.

Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet toimittamaan asioitaan.

Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.

Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.

Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista valtiollisista kysymyksistä.

Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta puhetavastaan:

"Herra Billot, rakas herra Billot!"

"Mitä nyt?"

"Suuri uutinen!"

"Hyväkö uutinen?"

"Suurenmoinen uutinen."

"Mikä?"

"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun tulliportin luona?"

"Tiedän. Entä sitten?"

"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."

"Mitä?"

"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että hänet muka haudattiinkin!"

"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."

"Herra Billot, hän elää!"

"Elää!"

"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."

"Sinä olet hullu!"

"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."

"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen, sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta häntä arkusta hirtettäväksi."

"Mutta minä näin hänet elossa!"

"Sinäkö?"

"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja menetteli sillä tavalla."

"Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."

"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä paremmin puhella."

He menivät salista eteiseen.

"Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.

"Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."

"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."

"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."

"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset sanoivat: 'Mitä! Foulon?' -- 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!' -- 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen vävynsäkin, Berthier.'"

"Berthier!" huudahti Billot.

"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."

"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin ystävällinen Catherinelle."

"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato, inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot sanoo."

"Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.

"Aivan oikein", sanoi Pitou, "_ad eventum festina_ -- se merkitsee, rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä huuto."

"Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.

"Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."

"Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"

"Omin silmin. Odottakaahan."

"Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."

"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on... Sanon siis, että hän oli muka kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi onneksi sallimus valvoi."

"Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot halveksivasti.

"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli piilossa."

"Ahaa!"

"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen syndikus vangitsi hänet heti paikalla."

"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä tuollaisen teon?"

"Ilmaistako Foulonin?"

"Niin."

"Hänen nimensä on Saint-Jean."

"Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."

"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota aristokraattia pitämään lakeijaa?"

"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen kertojaa.

"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin. Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin muurien luo."

"Ja sielläkö hänet näit?"

"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli annettu hänelle nokkosseppele."

"Miksi nokkosseppele?"

"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."

"Sanoiko tuo konna niin?"

"Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."

"Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."

"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen kylkiinsä ja hänen päähänsä."

"Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.

"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli kymmenentuhatta henkeä."

"Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.

"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo. Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."

"On, herra Acloque."

"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."

"Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisa Saint-Jean?"

"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte Baillylle."

"Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."

"Parempi onni on minulla huomenna."

"Mistä sen tiedät?"

"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa kiinni Berthierinkin, joka on paennut."

"Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"

"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."

"Ja hän otti rahat vastaan?"

"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi: Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."

"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan, Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."

"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten. Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."

"Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.

"Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."

"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."

"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän aristokraatti, mielistelijä."

Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou voinut hillitä punastumistaan.

Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja ilmoitti uutisen.

Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen sanojaan.

"Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"

"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou, joka on nähnyt hänet."

"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden sydämelleen ja kumartaen.

Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.

Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.

"Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.

"Lähettää, herra pormestari."

"Mutta miksi hän lähettää?"

"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä siepata."

"Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.

Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:

"Suuri joukko... mitä sillä tarkoitatte?"

"Kansaa tietysti!"

"Kansaako?"

"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou innoissaan.

"Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"

Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki virastonsa jäsenet.

Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.

Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa korvissa epämääräisesti surista.

"Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.

"Kansan kohinaa", vastasi toinen.

Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.

Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.

He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin hevosetkin.

Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle, että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.

"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin vaikeaa."

"Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko minut?"

"Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."

"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"

Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.

"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville, "tai muuten..."

Hän kääntyi Foulonin puoleen.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi kuulustella teitä. Tahdotteko, -- teillä on ehkä vielä siihen aikaa, koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"

"En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"

"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme teitä. Enkö ole oikeassa?"

"Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.

"Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."

"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."

Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen avoimista ikkunoista kaupungintaloon.

"Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.

Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.

Bailly lähestyi ikkunaa.

Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet Grève-torille aivan kuin keskustaan.

Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:

"Foulon! Foulon!"

Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään. Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla, kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.

Äkkiä se aukeni.

Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon edustalle syntyi aukea paikka.

Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.

Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti ja koettivat rauhoittaa sitä.

Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.

"Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"

"Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.

"Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.

"Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.

"Ei meillä ole kahtasataa miestä."

"Te tarvitsette siis apua."

"Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.

"Lähettäkää hänelle sana."

"Kuka sen veisi? -- Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"

"Minä pääsen!" vastasi Billot.

Ja hän valmistautui lähtemään.

Bailly pysäytti hänet.

"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin menkää edes takaoven kautta. Menkää."

"Hyvä on", vastasi Billot.

Ja hän riensi pois kuin nuoli.

XI

APPI

Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää uhattu, vaan raivottiin.

Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan tuhahutti vartijat paikoilleen.

Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat väkivaltaisuuksiin.

Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin, jotka puolustivat häntä.

"He ovat päästäneet vangin pakooni" sanoivat muutamat.

"Menkäämme sisään!" sanoivat toiset.

"Polttakaamme kaupungintalo!"

"Eteenpäin! Eteenpäin!"

Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää vain yksi ainoa keino.

Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja koettaa rauhoittaa raivoisimpia.

"Foulon! Foulon!"

Yhtä mittaa kuului tämä huuto, raivoisa ihmismeri karjui sitä taukoamatta.

Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.

"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven, tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää voi vastata mistään."

"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon, antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.

Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.

Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään, ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.

Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja ryhtyi puhumaan joukolle.

Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.

Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen kertaan pannen oman henkensä vaaraan.

"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava! Ja hirtettävä!"

Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa kaupungintaloon.

Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.

Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.

Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden salissa oli Foulonin asia saanut voiton.

Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.

"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis tämä mies tulee tuomittavaksi!"

"Niin!" huusi rahvas.

"Siis määrään, että hänet on vietävä vankilaan", jatkoi Lafayette.

"Vankilaan, vankilaan!" karjui joukko.

Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät kuljettamaan vankia.

Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.

Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui portaita alas.

Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan poikki sotilaitten saattamana.

Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.

"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."

Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille. Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.

Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana hirsipuunaan.

Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään aikaan.

Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.

Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.

Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla saalillaan.

Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava eri tehtävät toisilleen.

Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.

Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.

Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.

Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään, annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle kuolemaa.

Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.

Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan. Kuolisiko Foulon siis näin pian?