Part 6

"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän ne ojaan jonkun puun juurelle."

"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan. "Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia, ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."

"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle, joka..." Mutta, ajatteli kunnon pormestari -- tästähän minä saan oivallisen vertauksen.

Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen alkuun:

"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat, jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa valloittanut kuninkaansa."

Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä lause säilynyt.

Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:

-- Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä onnettomalle tähtientutkijalle.

Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä loppua.

Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin kaupungin ja valitsijoiden _kunnianosoitus_ ilahdutti häntä suuresti.

Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat hänelle lausuneet.

Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja uteliaiden keskellä.

Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen oven luona.

Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.

Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään, Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.

Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.

Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan, teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu särmikkääksi.

Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne. Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.

Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.

Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.

Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.

Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.

Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan ajatteli tästä kunnianosoituksesta.

Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan? Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää... sen vuoksi ei sitä nytkään tiedetä.

Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön _ranskalaisten isä_.

Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat piankin unohtuivat.

Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.

Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus, joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä innostuksesta.

Siinä oli seuraavat sanat:

"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."

Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma, ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään ihastuksen huutoja.

Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.

Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan sen.

Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.

Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:

"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"

"On kyllä", vastasi Pitou.

"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"

"Niin, ukko Billot."

"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus tarjota kokardinsa kuninkaalle."

Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:

"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla on kansalliskokardi."

"Entä sitten?" kysyi kuningas.

"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin sen tehdä."

"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi sellainen."

"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."

Bailly tuli väliin.

Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.

"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."

"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin Billotin kädestä.

Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen hattuunsa.

Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.

Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.

Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi liian helposti.

"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin riemuhuutoihin.

-- Kuningas on kuollut, -- mutisi Gilbert. -- Ranskassa ei ole enää kuningasta.

Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä kuningasta odotettiin.

Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.

-- Se ei ole mikään kunniakaan, -- ajatteli Gilbert, -- vaan surman viikatteista tehty kuolemankatos.

Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"

VIII

MITÄ VERSAILLESISSA TAPAHTUI KUNINKAAN KUUNNELLESSA VALTUUSTON PUHEITA

Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.

Kun häntä pyydettiin puhumaan, -- sillä puheiden pitämisen vimma tuli päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin oikeastaan ajatteli, -- laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja sanoi:

"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."

Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja, -- sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, -- katseli kansa torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja, majesteetin lakeijoita ja kuskeja.

Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.

Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut täydelliseksi kokardi-myymäläksi.

Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.

Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.

On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.

Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:

"Oh!" nähdessään tämän koristelun.

Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata kohden.

"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."

Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.

Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin valitsijoiden ja Baillyn seuraan.

Puheet eivät vielä olleet päättyneet.

Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.

He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita ystäviä.

Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.

Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:

"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"

Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.

Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki sen kuninkaan astuttua sisään.

"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.

Ja hän jatkoi hiljempaa:

"Miten siellä voidaan?"

Ja vielä hiljempaa:

"Miten voi kuningatar?"

"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein kokonaan vainuihin.

"Palaatteko Versaillesiin?"

"Palaan."

"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."

Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti viittasi hänelle.

Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä. Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta jo muodostui avoin tie kuningasta varten.

Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa, ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.

Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä, kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.

Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut Versaillesissa.

Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti selitellä historiaa.

Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.

Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa mennen kaupungintaloon.

Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.

Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai häpeän vaikutuksesta.

Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet prinssien ja kuninkaallisten seurassa.

Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:

"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä tavalla!"

"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu heillä on."

"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"

"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."

"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan toinen."

Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.

"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän kuningattarelta.

"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.

"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"

Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät kuningatarta.

"Mutta... kuitenkin..." lausui kuningatar epäröiden.

"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä katkerin moite.

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.

Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.

"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.

Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.

Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.

Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.

Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:

"Mikä teitä vaivaa, madame?"

Andrée hillitsi itseään.

"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.

Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.

"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen luotettavaisuuttaan?"

Andrée oli vaiti.

"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.

Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:

"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."

"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte noin."

"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame... ja minä otan ruhtinattaren, todistajaksi..." Ja Charny kumarsi madame de Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!...'"

"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui prinsessa de Gamballe herttaisesti.

Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:

"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."

"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar yksinään sen saattoi kuulla.

Ruhtinatar loittoni.

"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."

"Niin, epämääräisen..." sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin epämääräisen."

"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.

Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet keskustelun.

Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet salaisuuden jäljille.

Hän tiedusteli uudelleen.

"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan määritellä kaikki tarkoin."

"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas palaatte tuohon asiaan?"

"Madame!"

"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de Charnytä."

"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."

"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi, "sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."

"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.

"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.

"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären tähden kannattaakin olla mustasukkainen."

Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.

Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä pidättää naista.

"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton. Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."

"Madame!" lausui Charny.

"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen. "Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."

"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta. Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."

"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme teille asian?"

Charny puri huultansa.

Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä, mitä hän arveli kaiken takana piilevän.

Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren kysellessä.

"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana, "rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"

"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia viestejä."

"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.

Charny kumarsi.

"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa. Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."

Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.

"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää itseänne!"

Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.

Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa itsellenne kuningattaren osan?"

"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen sieluaan.

"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta säästämään itseään."

Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.

Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä, ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton kuningatar.

"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä, jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."

Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.

"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame, tai sitten en tuo niitä laisinkaan."

Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.

Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän hevosen kavioiden kopse.

Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki voimansa turhaan koetti sitä salata.

Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja vetäytyi pois. Hän jäi yksin.

Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen luokseen.

IX

PALUU

Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.

Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään; hän avasi sen.

Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään huutaen hänen majesteetilleen:

"Viesti, madame, viesti!"

Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.

Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa Sèvresistä.

"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.

"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.

"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.

"Terveenä ja hymyilevänä, madame."

"Olette siis nähnyt hänet?"

"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään minut matkalle."

Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma liitti kuninkaan nimeen.

"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.

Nuori mies kumarsi ja poistui.

Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.

Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain silmin katsellen yön pimeyteen.

Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä tarkastelussaan.

Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen, niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.

Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.

Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa, jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.

Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.

Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.

Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.

Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.

Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.