Part 5

Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.

Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.

Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa hyvin hellästi.

Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.

Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.

Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän jatkoi rauhallisesti syömistään.

Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä ottamaan asioista selkoa.

Beauvau riensi heti ulkosalle.

Kuningatar meni ikkunan luo.

Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.

"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat tulleet Versaillesiin asti."

"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.

"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."

"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan, riittää se varsin hyvin."

Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.

Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.

Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.

"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan virvokkeita", sanoi hän.

Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen pöydänkattajalle.

Sitten hän palasi.

"No?" kysyi kuningas.

"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten kanssa."

"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"

"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet, että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."

"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet jalkaisin?"

"Niin ovatkin, madame."

"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa nopeasti."

Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:

"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."

Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.

"Minä ajan käyden", sanoi hän.

Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.

"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin, jotta kaikki voivat minua seurata."

Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti hän heikkoutena.

Ikkuna aukeni.

Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon hengityksestä.

Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.

"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.

"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."

"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.

"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen, kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.

"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.

"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.

"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."

Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut.

"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.

"Lapsiako?" kysyi kuningatar.

"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle. Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."

Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä kumaraan.

Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät häntä siitä.

Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.

"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät sisään, päästäkää heidät sisään."

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa kuningattarelle:

"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."

Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen poskilleen.

Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.

Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan määräyksestä pääsi palatsiin.

Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.

"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"

"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa upseerieni kanssa?"

"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia, että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän kuitenkin meidän kuninkaamme."

Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar puri huuleensa.

"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat asettua mihin tahansa."

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä vaunujanne."

Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen kuningattaren mielipidettä.

"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."

Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.

Kello löi kymmenen Versaillesissa.

"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."

Kuningas nousi.

Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta. Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan, joka oli puhkeamaisillaan.

Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen, toisia miekkaan.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.

Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.

Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.

Kuningatar hymyili kiittääkseen.

Gilbert jäi viimeisten joukkoon.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään. Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa, millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin edessä."

"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.

"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!" sanoi kuningatar juhlallisesti.

"Tuon, madame."

"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"

Gilbert kumarsi.

"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.

"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame, vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."

"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.

"Ne toimitan, madame, sen vannon."

"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee matkalle."

Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.

Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.

Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa, vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.

Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja vaakuna.

Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa uteliaina nähdä häntä:

"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"

"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."

"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."

"Vaakuna... vaakuna... minä sanon sinulle, että ei se merkitse mitään!"

"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra de Beauvau istuu niissä."

"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.

"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.

"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi. Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."

Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut tämän alentavan arvonimen.

"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä kaikkein kuuluisin. -- Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori Gilbert?"

"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.

"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.

"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."

Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.

"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.

"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."

"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.

"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"

Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.

Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta. Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas! joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan Ludvig XVI:n.

"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme, tohtori Gilbert."

"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."

Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.

Gilbert huusi hänelle.

"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.

"Juuri häntä", vastasi ajutantti.

"Minä se olen."

"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."

Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:

"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä! Tilaa, hyvät herrat."

Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät ajoneuvot.

VII

MATKA

Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.

Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran. Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat, juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten, koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin kuningasta.

Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.

Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.

Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.

Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.

"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on kaunista!"

"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.

Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.

"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"

"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."

Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että toisetkin sen kuulisivat:

"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on nähtävänä."

"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."

Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan henkivartioston sotilaitten kanssa.

"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä ennen olla vihamiehiä."

"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun mielestäni on kuningas kunnon mies."

Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.

Seuralaiset purskahtivat nauruun.

Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:

"Tuosta ylistyksestä pidän."

Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.

"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.

"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.

Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.

Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.

Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.

Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:

"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"

Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.

Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.

Ja nyt oli kello lähes kaksi.

Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.

Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.

Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.

Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.

Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.

Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.

Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.

Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen kokardi.

Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.

Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.

"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole kansalliskokardia?"

"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan, ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."

"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on kolmivärinen."

"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys. Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa, ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme. Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin tapahtuu."

"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"

"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."

"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan, "kuninkaan pitäisi kantaa sitä."

Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin, kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan. Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen, hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä teeskentelijän."

"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."

Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten murskaavansa hänet.

"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."

Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.

"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."

"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen, mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.

Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.

Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta keskustelu-aiheesta toisaanne.

Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.

Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.

Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista Pariisin kaupungin avainta.

Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan tilaisuudessa pidettäviä puheita.

Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen. Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.

Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, -- Bailly kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, -- antoi hänelle aiheen uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain perustuvat tosiasioihin.

Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti ojentaa kuninkaalle.

"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"

"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.