Part 4

"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin, aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."

"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.

"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."

"Mutta, sire, te ette vastaa."

"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."

"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä riemukulusta", huudahti kuningatar.

"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."

"Ja sen te uskotte, monsieur?"

"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."

"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"

"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."

"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin sanoen käsky, tulee kyllä."

Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa. Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt tohtorin kasvoilla.

"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen puhunut omaa itseäni vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi kuningas.

"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."

"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää sitä!" pyysi Gilbert.

"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut turmioon."

"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"

"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.

"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne sitä mukaa kuin kello lyö."

"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää vastusta matkaa."

"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.

"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä, ajatelkaa sitä, madame."

"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.

"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.

"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."

"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.

"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen kysyvästi Gilbertiin.

"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi, niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta..."

"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.

"Niin, sire, täällä."

"Kansalliskokouksessako?"

Gilbert nyökkäsi.

"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin, joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."

"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin, kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan, jolta ovat kruununsa saaneet."

Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.

Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja tarttuessaan hänen käteensä sanoi:

"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne vuoksi."

Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:

"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää, mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."

"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas hymyillen.

"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."

"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."

"Mitä?"

"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta? Onko kysymyksessä...?"

"Sire, älkää kyselkö minulta."

Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska; uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.

"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen toimenpide...?"

"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.

"Onko kysymyksessä..."

"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.

"Se on siis salaisuus?"

"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."

"Siis oikku?"

"Oikku, jos niin tahdotte."

"Ja se on korkein laki."

"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin? Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan korkeimmaksi laiksi?"

"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."

"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.

"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.

"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti Gilbertin hymyilemään.

"Minä vien siis hänet mukanani."

Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.

Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.

"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"

"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän majesteettianne."

"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua etuhuoneisiin.

"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.

Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.

Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo, jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:

"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu, sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria... Minä riistän sinut häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"

Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan kuin huotrastaan vedetty kalpa.

Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä, sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään vastaan.

V

ASEPAITA

Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin. Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.

Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.

Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti noustuaan tulemaan luokseen.

Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, -- tämä oli keskustelujen alkua, -- Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin, poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt luonnolle mitään velkaa.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"

"Jo kauan aikaa sitten, sire."

"Onko hän vielä sairas?"

"Ei, sire."

"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"

"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."

Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.

Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti heittää suosion säteitä ympäristöön.

Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta. Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.

"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.

Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.

Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä ajatusta.

"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."

"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.

"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään piiriin."

Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.

Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.

Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen sanoen:

"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."

"Miksi pahoin? Kuinka niin?"

"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani teidät aamupuvussa."

Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.

Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia, joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.

"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"

"En suinkaan, sire."

"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta. Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne valitut, jotka tulevat mukaani."

"Sire, minä en vaadi mitään, mutta..."

"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi. Ajatelkaahan vielä..."

"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."

"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"

"En pidä sellaisia."

"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"

"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.

"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"

"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."

"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut samaa."

"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."

"Siis?"

"Vaan sen vuoria vastaan."

"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne... vuori... mikä sukkeluus!..."

"Minä en laske leikkiä!"

"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."

"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."

"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."

Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.

"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."

"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"

"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."

"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."

Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.

"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä, saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn esineen.

"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni isän."

Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen kudelma.

"Mikä se on?" kysyi kuningas.

"Katsokaa, sire."

"Se näyttää liiviltä."

"Se se onkin."

"Kaulaan asti ulottuva liivi."

"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."

Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.

Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin iloiseksi.

Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin villakangas.

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.

"Eikö olekin, sire?"

"Suurenmoisesti valmistettu."

"Eikö olekin?"

"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"

"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."

"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen tuntijan tavoin.

"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä liivi, sire."

"Niinkö arvelette?"

"Koettakaa."

Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin takkinsa.

Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.

Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.

Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.

Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi painamaan ihoa.

Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi koko ruumiin.

Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan. Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.

"Onko se painava?" kysyi kuningatar.

"Ei."

"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.

Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.

"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla, koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"

"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.

"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.

"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.

"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."

"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän ihmeenne on."

"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan pelastus?"

"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että olette luottanut toisten arvosteluun."

Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.

"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen, "kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."

"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.

"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät, ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa, joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."

"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä kahdella Juditilla siis olikaan?"

"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on surmattu monta metsäsikaa."

"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.

"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."

"Pistoolin!"

"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."

"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.

"Odottakaahan."

"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.

"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi, saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."

"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"

"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."

"Tahtoisinpa nähdä."

"Kyllä näytän."

Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti, näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.

"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman alalta painunut sisäänpäin.

"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."

"Oletteko te ampunut pistoolilla?"

"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko nyt, että henkenne on turvassa?"

"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan aiheuttamia naarmuja.

"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani, kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."

"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka syvästi kiitollinen olenkaan teille!"

Ja hän laski asepaidan pöydälle.

"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.

Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:

"Ei, kiitoksia."

"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.

"Hylkään."

"Mutta ajatelkaahan toki, sire."

"Sire!..." rukoili madame Campan.

"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"

"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.

"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."

"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.

"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"

"Niin, minä hylkään."

"Mutta hehän surmaavat teidät!"

"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa, niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos, rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."

"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"

Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. --

"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"

VI

LÄHTÖ

Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.

Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.

Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja loisi ohikulkiessaan häneen katseen.

Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän, pannaanko päätös toimeen.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."

Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:

"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."

"Noudatan määräyksiänne, sire."

Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia. Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.

Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa, ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.