Part 3

"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa, jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi, sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne. Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet. Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne. Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän teitä siirtämään minut loitos luotanne."

"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin, ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"

Kuningatar katseli häntä, ihmetellen näin suurta alistumista.

"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert. "Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar.

"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."

Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä horjumaan.

Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan päänsä.

"Kuningas", sanoi hän, "kuningas tulee tänne."

"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun lähteä vai jäädä?"

"Mutta..."

"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte. Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."

"Jääkää", sanoi kuningatar.

Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan, ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.

Gilbert näytti välinpitämättömältä.

"Olisi hänen ainakin pitänyt ilmaista iloa", ajatteli kuningatar.

III

NEUVO

Kuningas saapui tapansa mukaan raskaasti ja nopeasti astuen.

Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.

Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.

"Tohtori?" sanoi hän. "Minne tohtori on joutunut?"

"Hyvää päivää, sire. Miten voitte tänä aamuna? Oletteko hyvin väsynyt?"

"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka kuulutte kutsuneen luoksenne?"

"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.

Kuninkaan otsa kirkastui heti.

"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette kai sairas?"

Kuningatar punastui.

"Te punastutte?" sanoi Ludvig XVI.

Kuningatar tuli tulipunaiseksi.

"Joko teillä jälleen on salaisuuksia?" lausui kuningas.

"Mitä salaisuuksia?" keskeytti kuningatar ylpeästi.

"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani halun vuoksi..."

"Ja mikä se on?"

"Tahdotte aina salata minulta sairautenne."

"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI, "mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."

Gilbert hymyili.

"En suinkaan, sire", sanoi hän.

"Siinä näette, millä tavalla kuningatar pilaa palvelijani."

Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi, että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.

Gilbert ymmärsi sen, mutta ei kuningas.

"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."

"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."

"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi, "keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."

"Ahaa, hyvä on!" lausui kuningatar.

Ja hän istuutui kuin kuunnellakseen.

"Tulkaahan, tohtori", sanoi kuningas mennen ovea kohti.

Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaan Ludvig XVI:tta.

"Minne menette?" huudahti kuningatar. "Aiotteko lähteä?"

"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on säästää kuningattarelta liiat huolet."

"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti kuningatar.

"Sitä suurempi syy on poistua, rakkaani."

"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herra Gilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."

"Herra Gilbert, herra Gilbert!" sanoi kuningas harmissaan.

"Mitä nyt?"

"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää voi tehdä sitä."

"Miksi ei voi?" kysyi kuningatar.

"Koska te olette saapuvilla, madame."

Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin suuren merkityksen.

"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.

"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun... ja sitä paitsi..."

"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."

"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee. Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."

"Onhan sekin jotakin", sanoi Marie-Antoinette.

"Totuutta ei ole aina hyvä sanoa", kiiruhti lausumaan Ludvig XVI.

"Vaikka se olisi hyödyllinenkin?" kysyi Gilbert.

"Tai hyvässä tarkoituksessa sanottu", lisäsi kuningatar.

"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti... sillä se on minulle tarpeellista."

"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi, ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien hallitsijoitteni kuullen."

"Sire", sanoi kuningatar, "minä pyydän sitä."

"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa kuninkaan kunnia ja onni."

"Olette oikeassa luottaessanne minuun", sanoi kuningatar. "Alkakaa siis."

"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa minuun hyvin tuskastuttavasti."

Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä. Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän katseensa tohtorin ajatuksiin.

Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli istuutunut paikoilleen.

Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.

"Puhukaa, tohtori, puhukaa", sanoi kuningas, "koska kuningatar sitä tahtoo."

"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin. Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."

Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui kuningattaren sydämessä.

"Kuningas Pariisiin! Kuningas!"

Ja hän päästi kauhunhuudahduksen, joka sai Ludvig XVI:n säpsähtämään.

"Kas niin", sanoi kuningas katsoen Gilbertiin, "mitä minä sanoin, tohtori!"

"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa! Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki puolustajiensa veressä! -- Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla. Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."

Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.

Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.

"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä? Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n lapsenlapselle!"

Kuningas polki jalallaan mattoa.

"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen? Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus, astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"

"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni, koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."

Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla, että batisti ritisi.

Kuningas kohautti hiukan kärsimättömänä päätänsä.

"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."

"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."

"Olkaa varuillanne, herra", huudahti kuningatar, "te solvaisette armeijaa!"

"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."

Kuningatar suuntasi Gilbertiin katseen, joka leimahti kuin salama.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "tuo puhetapa..."

"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."

"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve järki oli hänen suurin voimansa.

"Ei koskaan!" huudahti Marie-Antoinette, "ei koskaan!"

"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni tohtori puhuu aivan järkevästi."

Kuningatar istuutui vavisten.

Gilbert jatkoi:

"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä tehdä?"

"En", lausui kuningas levottomana.

"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar halveksivaisesti.

"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää ne Versaillesiin."

"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla. "Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"

"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo edustajat eivät tule yksinään."

"Ja kenen seurassa he siis tulevat?"

"Heidän turvanaan tulee olemaan kaksikymmentä tuhatta kansalliskaartilaista."

"Kansalliskaartilaista, mitä ne ovat?" kysyi kuningatar.

"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."

"Kaksikymmentätuhatta!" huudahti kuningas.

"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista. Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani kuunneltaisiin tunnin aika."

Gilbert pudisti alakuloisena päätään.

"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen 'muukalainen'."

"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"

"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa järkeä."

"Heikkoutta!"

"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä, jotka täytyy ampua kuoliaaksi."

Sitten hän jatkoi kääntyen Gilbertin puoleen:

"Jatkakaa, jatkakaa, herra!"

"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut, jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen, madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori. "Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he edustavat kansaa."

Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar huomasi tämän.

"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"

"Puhukaa, madame."

"Se merkitsee: Hyväksyn... se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne sveitsiläiseni... se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini, sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta! Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"

Ja halveksiva hymy näkyi Marie-Antoinetten huulilla.

"Ei, madame", sanoi Gilbert, "teidän majesteettinne erehtyy."

"Monsieur!..."

"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus. Minä annan anteeksi... Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."

"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.

"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä mies on teidän vihollisenne!"

"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo, mitä hän ajattelee minun sanoistani."

"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."

"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"

"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja kuninkuutta syöksymästä kuiluun."

Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten polviin asti.

IV

PÄÄTÖS

Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?

Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian toimeenpanoa.

Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:

"Madame, hyväksyttekö tämän?"

"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.

"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas kärsimättömästi.

"Mitä siis vaaditte?"

"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."

"Vaaditte minulta vakaumusta?"

"Niin."

"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."

"Ja mikä se on?"

"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään maailman kurjimman ja halvimman valtion."

"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta halvin, mahdotonta."

"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.

"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen saattanut teidät jakamaan kanssani."

"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta, "minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."

"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa Ranskaan?" sanoi kuningas.

"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui Gilbertin sanoista.

"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies. Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi, ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä? Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa? Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."

"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.

"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."

"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."

"Olette kyllä."

"Te _myönnätte_ sen, sire. Te myönnätte sen?"

"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette puhuisi minulle tuolla tavalla."

"Sitä en olekaan."

"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."

"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne kulkevat lastemme yli."

"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."

"Me pakotamme ne peräytymään, sire."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla, "peräytyessään ne murskaavat teidät."

"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."

"Olen siis vaiti, madame."

"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."

Marie-Antoinette vaikeni.

Sitten hän lausui surullisesti huoaten:

"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on tapahtunut."

"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.

"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis puolustamaan teitä."

"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.

"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja konnat haluavat."

"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."

"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni. Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka minua uhkaa ja vihaa."

"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.

"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.

"Olkaa varovainen, madame."

Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori oli läsnä.

"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa... Hän tietää senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.

"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän, että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä. Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"

"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi Ludvig XVI.

Marie Antoinette kohautti olkapäitään.

"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"

"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti kuningas. "He rakastavat minua!"

"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire, jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan paljastanut heille rintanne."

"Lopettakaa", sanoi kuningas.

"Minä luulin lopettaneeni, sire."

"He siis surmaisivat minut?"

"Niin, sire."

"Entä sitten!"

"Ja lapseni", huudahti kuningatar.

Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.