Part 24

Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.

Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli hiljaisen vihellysmerkin.

Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta. Lakeija tuli Catherinen luo.

"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse määräämällänne paikalla."

"Hyvä Jumala!" sanoi Catherine. "Onko onnettomuus kohdannut häntä?"

"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen tunnin."

Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.

Catherine katsoi ympärilleen.

"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoi Catherine.

Lakeija nousi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan.

Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.

Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.

Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.

Äiti ei epäillyt mitään, riisui yltään ja meni levolle.

Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.

Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt levolle. Hän odotti.

Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas ruokasaliin.

Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos.

Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua paremmin kiinni.

Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan, toinen povellaan odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta. Catherine astui askeleen eteenpäin.

Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.

Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet satulaan ja suuteli häntä sanoen:

"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa. Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."

Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria rintaansa vasten.

"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat teidätkin."

"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua. Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."

"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.

"Mutta kunnia, Catherine! Ja veljeni Georges! Ja kosto!"

"Kuinka minä olen onneton", vaikeroi Catherine.

Ja hän vaipui kalpeana ja läähättäen rakastajansa syliin.

Kyynel valui Isidorin silmästä ja putosi tytön kaulalle.

"Te itkette", sanoi Catherine. "Kiitos, te rakastatte minua!"

"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle: Tule! Minun täytyy totella."

"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."

"Viimeinen suudelma, Catherine."

"Hyvästi!"

Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä. Catherine liukui satulasta maahan.

Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi häntä vainioiden poikki.

Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan kaidan tien.

Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui tiellä viruvaan elottomaan olentoon.

Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta kädellään.

"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"

Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.

"Voi", jatkoi hän, "kuka on surmannut Catherinen?"

Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.

* * * * *

Jatkona ilmestyy romaani "Kreivitär de Charny."