Part 22

Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin monesta ei olisi suurtakaan apua.

Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.

Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."

Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä maanjäristyksen aikana.

Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä luona.

Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään? tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.

Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan, toisten vaivatessa käsiään.

Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon kiintynyt lukija.

Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen suuruuden turhuutta.

Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.

Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä miten kulloinkin sopi.

Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.

Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.

Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.

Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis liikkumattomana.

Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan _diis ignotis_, peloittavien jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.

"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan... en nyt muista kuka joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."

Pitou hengähti välillä.

"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei, ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus -- opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun marakatti ainakin."

"Ah!" huudahti hän äkkiä. "Nyt olen keksinyt!"

Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.

"Poissaoloni hämmästyttäisi. Ilmoittakaamme miehille", päätti hän.

Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui heille näin:

"Ilmoittakaa, että ylihuomenna on ensimmäinen harjoituspäivä."

"Mutta miksi ei huomenna?" kysyivät molemmat alipäälliköt.

"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."

Alipäälliköt kumarsivat.

"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna kello neljä aamulla."

Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.

Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.

Katsokaamme, mikä oli Pitoun vaikeudet ratkaiseva aate.

XXXVII

UKKO CLOUIS JA CLOUIS-KALLIO, TAI MITEN PITOUSTA TULEE TAKTIKKO JA HÄN ESIINTYY RYHDIKKÄÄSTI

Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä osaa kohden.

Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten. Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.

Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.

Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit, metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet ihmisen asuvan täällä.

Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.

Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän vanheni.

Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä sanottiin Clouisin kallioksi.

Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme etuoikeudet.

Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.

Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle 365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.

Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.

Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366 karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.

Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani loput säästöön.

Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma. Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainen päällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen. Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.

Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas, pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.

Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei tahtonut liukua.

Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.

Seuraavana vuonna kaikki seudun nuoret tytöt tulivat liukumaan.

Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat, pääsisivät naimisiin.

Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.

Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.

Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan hohteen ympärilleen.

Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi 183 jänistä 182 kaniinia.

Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa, kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen tai kaniinin.

Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukko Clouis sanoi:

"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"

"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin kerran päivässä?"

"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."

Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.

Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin rahamäärän.

Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.

Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella, hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.

Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas. Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.

Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei nukkunut.

Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein herttaisimmillekin ihmisille.

Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut kolmenakymmenenäviitenä vuotena.

Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille. Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta ei ollut osannut korjata pyssyään.

Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta, niinkuin tällä nyt haljenneella?

Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.

Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.

Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?

Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.

"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.

"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.

Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.

"Hyvä, olette siis kotona", sanoi hän.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin ja kumarsi majan asukkaalle.

"Päivää, ukko Clouis", sanoi hän kohteliaasti.

"Kuka siellä?" kysyi haavoittunut.

"Minä."

"Kuka minä?"

"Minä, Pitou."

"Kuka Pitou?"

"Minä, Ange Pitou Haramontista. Kyllä te minut tunnette."

"Häh? Mitä se minuun kuuluu, vaikka olettekin Ange Pitou Haramontista?"

"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella. Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou leikillisesti.

"Todellakin sopimattomaan aikaan, siinä olette oikeassa."

"Mitä minä siis teen?"

"Mitäkö teette? Menette tiehenne."

"Enkö saa ensin vähän puhella?"

"Mistä puhella?"

"Eräästä palveluksesta, jota pyydän teiltä."

"Minä en tee ilmaiseksi palveluksia."

"Minä maksan niistä."

"Se voi olla mahdollista. Mutta minä en enää voi tehdä palveluksia."

"Miksi ette?"

"Minä en ammu enää."

"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole mahdollista, ukko Clouis!"

"Menkää tiehenne, sanon minä."

"Hyvä ukko Clouis!"

"Te häiritsette minua."

"Kuunnelkaahan minua, ettekä kadu sitä."

"Pois siis turhat sanat... Mitä tahdotte?"

"Olettehan entinen sotilas?"

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten? Ukko Clouis, minä tahtoisin..."

"Puhukaa suunne puhtaaksi, narri!"

"Minä tahtoisin teiltä saada opetusta aseharjoituksissa."

"Oletteko patahassu?"

"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."

"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas kohottautuen kuivilta lehdiltä.

"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."

Vanhus nousi toiselle polvelleen ja loi Pitouhun terävän katseen.

"Mitä tahansa pyydän?" sanoi hän.

"Niin."

"Mitä minä pyydän, on pyssy."

"Sehän sopii mainiosti, minulla on niitä kolmekymmentäkolme."

"Onko sinulla kolmekymmentäkolme pyssyä?"

"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on kultaiset kuninkaan kirjaimet."

"Ja millä tavalla olet sen pyssyn saanut? Ethän vain ole sitä varastanut?"

Pitou kertoi kaikki suoraan, rehellisesti ja eloisasti.

"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."

Ja hän kertoi vuorostaan Pitoulle, mitä hänelle oli tapahtunut.

"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan", sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne... no, niitä minulla ei ole kolmeakymmentäneljää."

"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn. Tule!"

Ja hän nousi heti.

Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.

Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä, olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.

Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle. Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.

Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa, mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.

"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja minä katselen sinua vuorostani."

Pitou koetteli.

"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"

Pitou totteli parhaansa mukaan.

"Hyvä on", sanoi vanhus; "sinä näytät jokseenkin ryhdikkäältä."

Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei ollut odottanut.

Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.

Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.

"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi kertaa."

"Neljä kertaa!" huudahti Pitou.

"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis, tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."

"Silloin harjoitamme tuvassa", sanoi Pitou.

"Sinä tuot siis kynttilöitä."

"Koko naulan, vaikka kaksi."

"Hyvä. Ja pyssyni?"

"Sen saatte huomenna."

"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"

Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.

Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki, sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää unta.

Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.

Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen suosionsa nousi ihan äärettömiin.

Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!

Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille kolmellekymmenelle sotilaalleen:

"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"

Ja hän oli ryhdikäs.

XXXVIII

CATHERINE PUOLESTAAN HARRASTAA VALTIOTAITOA

Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.

Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut täydellinen krenatööri.

Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.

Pitou turvautui silloin _Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen_ ja _Kansalliskaartin käsikirjaan_, jotka juuri silloin olivat ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan jokseenkin hyvin harjoituskentällään.

Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.

Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut -- kaksi kuukautta työssä ja kuumeessa.

Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat _eläimeksi_.

Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.

Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli sinne.

Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista, joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja rumenivat hänen ympärillään.

Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat jakaantuivat!

Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät, joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.

Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis, rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta epätoivoon.

Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia pistoksia.

-- Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, -- tuumi Pitou itsekseen, -- sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän tappaisi Catherinen.

-- Onhan se edes jotakin, -- jatkoi hän itsekseen, -- että sellainen koston mahdollisuus on vallassani.

Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.

Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.

Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä hyviä töitä?