Part 21
Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.
XXXV
PITOU VALTIOMIEHENÄ
Olemme nähneet, miten Pitou putosi toiveittensa kukkuloilta.
Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin kukistamana tullut vain jälleen Pitou.
Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä? Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta, uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri, komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.
Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja sitten epäonnistunut: mikä virhe!
Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa, ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.
Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen -- uskovat, että toiset ovat täydellisiä.
Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.
Oli siis keksittävä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa kuningasta.
Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi. Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja sankarillisen päällikön avustuksen.
Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki entisajan valtiolliset kertomukset.
Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.
Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä sanotaan suureksi mieheksi.
Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.
Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.
Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi voittaa sanassaan pysymiselläkin.
Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja Themistokleen puolelle.
Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert, Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?
Juuri päinvastoin kuin Pitou oli tehnyt.
Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.
Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin, sano häntä herraksi."
Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou, oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri päinvastoin kuin hän oli tehnyt.
Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa suostuttelun avulla.
Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet, jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.
Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme keinot.
Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen. Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa, johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.
Viimein hän huudahti kuten Arkimedes: _Eureka!_ mikä merkitsee: _Olen löytänyt!_
Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan. Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oli Ranskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oli Haramontinkin kaartin ylikomentaja.
Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä miehille hankkia.
Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa -- Gilbert. Päästäkseen Gilbertin luo -- Billot.
Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.
Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisesti Haramontiin ja tarttui kynään.
Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja Désiré Maniquet olivat hänet huomanneet.
He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse kirjeeseen kiinnitettynä.
Pitou ui keskellä käytännöllisen politiikan virtaa.
Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.
'Rakas ja kunnioitettava herra Billot!
Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmän alaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.
Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivana joukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.
Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.
Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.
Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.
Kansalainen ja teidän nöyrä palvelijanne
Ange Pitou.'
Lopetettuaan tämän kyhäyksen, Pitou muisti, ettei hän ollut puhunut maanviljelijälle mitään hänen talostaan ja perheestään.
Hän kohteli Billotia liian Brutusmaisesti, ja jos hän antoi Billotille tietoja Catherinesta, täytyi hänen joko valehdella tai musertaa isän sydän, ja samalla hän avaisi vertavuotavat haavat omassa sydämessäänkin.
Pitou tukahdutti huokauksen ja kirjoitti jälkikirjoituksen:
'J.K. Rouva Billot ja neiti Billot voivat hyvin ja lähettävät herra Billotille terveisiä.'
Tällä tavalla Pitou ei pannut itseään eikä toisia vaaraan.
Näyteltyään uskotuilleen valkoisen kuoren, jonka sisällä kirjeen piti mennä Pariisiin, ei Haramontin joukkojen päällikkö sanonut heille muuta kuin:
"Kas tässä!"
Ja hän meni panemaan kirjeen postiin.
Vastaus saapui pian. Kaksi päivää myöhemmin saapui ratsastava lähetti Haramontiin ja kysyi herra Ange Pitouta. Se herätti tavatonta huomiota. Miliisi oli jännityksessä ja odotti peloissaan. Lähetti ratsasti vaahdonvalkoisella hevosella. Hänellä oli Pariisin kansalliskaartin komennuskunnan univormu. Helppo on arvata, minkä vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.
Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:
'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen sotajoukon päällikön käytettäviksi.
Tämä määräys astuu täyteen voimaansa koko maakunnassa.'
Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.
Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun valitsijoihin. Me luovumme siitä.
Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta, jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli hyvin huomattava henkilö.
Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli. Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:
"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan. Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."
Hän ojensi kirjeen, jonka päällekirjoitus oli:
'Herra Ange Pitoulle, Haramontin kansalliskaartin päällikölle.'
"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät kansalliskaartilaisiksi."
Pitkä ilon ja ihastuksen huuto tärisytti Pitoun mökin seiniä.
"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."
Läsnäolevat katsoivat epävarmoina toisiinsa.
"Mikä on sinun mielipiteesi, Pitou?" kysyi Maniquet.
"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Hyvästi!"
Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena niinkuin Agamemnon.
Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes hallitsi Haramontia.
Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin. Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet. Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalin ja lausui:
"Nyt, hyvät herrat, emme saa hukata hetkeäkään."
"Emme, emme, ryhtykäämme heti harjoituksiin!" sanoi muuan eniten innostunut.
"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin, hankkikaamme pyssyt."
"Se on paikallaan", sanoivat päälliköt.
"Mutta eikö pyssyjä odotellessa voi harjoitella kepeillä?"
"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään. "Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme naurettaviksi!"
"Aivan oikein", vastattiin hänelle. "Pyssyt ensin!"
"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."
Joukko vastasi kunnioittavalla myöntymisellä.
"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."
"Eteenpäin, mars!" huusi Pitou.
Haramontin armeijan esikunta läksi heti matkaan.
Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt:
"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietoja Sébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"
XXXVI
PITOUN VOITTO
Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.
Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun, langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen kuningasmielisen nuorukaisen.
Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.
Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän, vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.
Tunnustakaamme heti, ettei hän tässä puuhassaan erikoisesti onnistunut.
Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen, Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden puolesta.
Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen asti?
Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.
Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo, Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä, jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla, runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien yksitoikkoisuudelle.
Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.
Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.
Apotti meni levottomana pormestaria vastaan.
"Mitä on tapahtunut, herra Longpré?" kysyi hän.
"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko sotaministerin uuden määräyksen?"
"En, herra pormestari."
"Suvaitkaahan siis lukea se."
Apotti otti määräyksen ja luki sen. Lukiessaan hän kalpeni.
"No?" kysyi hän perin neuvottomana.
"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden luovuttamista, herra apotti."
Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin kansalliskaartilaiset.
Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.
"Tässä he ovat", sanoi pormestari.
Apotti muuttui kalpeasta punaiseksi.
"Nuo narrit!" huusi hän. "Nuo tyhjäntoimittajat!"
Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.
Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja täten hän hallitsi tilanteen.
"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.
"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou alakuloisen ystävällisesti.
"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen apottia kohti viallista kättänsä.
"Ja nuo miehet ovat käärmeitä!" huusi apotti kiukuissaan.
"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersantti Claude vuorostaan.
Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.
"Mitä minusta lopulta tahdotaan?" kysyi hän.
"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi pormestari koettaen sovittaa puolueita.
"Ne aseet eivät ole minun", vastasi apotti.
"Kenen ne siis ovat?"
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan."
"Niin kyllä", sanoi Pitou. "Mutta eihän se estä."
"Mitä? Eikö se estä?" lausui apotti.
"Ei, me tulemme yhtäkaikki pyytämään teiltä noita aseita."
"Minä kirjoitan tästä herra herttualle", sanoi apotti majesteetillisesti.
"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig XIV:n kanuunatkin."
Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:
"_Circumdedisti me hostibus meis_." [Sinä olet luovuttanut minut vihollisilleni. -- _Suom._]
"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa isänmaanystävää."
"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika, minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen rintaa?"
Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:
"Hyvin sanottu!"
Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään kukkia.
Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.
Hän lähestyi Pitouta ja kysyi:
"Mistä on puhe, Pitou?"
Pitou selitti parilla sanalla asian.
"Onko määräyksen alla nimi?" kysyi poika.
"On, ministerin ja Lafayetten nimet, ja sen on isäsi laatinut."
"Miksi siis ei heti totella?" sanoi poika ylpeästi.
Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa, jotka olivat hänet synnyttäneet.
Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi päänsä kumaraan.
"Kolme sukupolvea meitä vastaan!" mutisi hän.
"No, herra apotti", sanoi pormestari, "tässä on pakko ryhtyä toimeen!"
Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan riippuivat hänen vyöstään.
"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä odotan käskijäni määräyksiä."
"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla ilmaisematta moitettaan.
"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa varuillanne, herra apotti!"
"_Tu quoque_!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä matkiakseen Caesaria.
"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."
"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"
Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa. Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa, jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti, että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.
Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat; hän kohotti siis päänsä ja sanoi:
"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."
"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun pilkallaan.
"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta. Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"
Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut apotillekin sanoen:
"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"
Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi läsnäolijoihin.
Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.
Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu. Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.
Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.
Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.
Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.
Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai oikeaa preussilaista.
Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja pisti sen kupeelleen.
Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen kaikesta muusta.
He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta lyhyin.