Part 2

"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki, sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä. Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä vain väsytetään, siinä kaikki."

Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden ilmettä.

Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin pidättääkseen Gilbertin.

Tämä ymmärsi tarkoituksen.

"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä tämän."

Ja hän palasi.

"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan. Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."

Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.

"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.

"On, Gilbert, madame."

"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka epäilemättä _loukkaisi teitä_ kovasti, jos sen sanoisin teille. Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut lääkärikin."

Ja kuningatar hymyili ivallisesti.

"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää, mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."

Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut loukkaantua Gilbertin sanoista.

Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.

"Mainitsemani muisto on tällainen!..."

Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.

Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso. -- _Suom._] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."

"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.

"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha. "Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"

"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert. "Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena. Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita. Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."

"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä viattomaksi?"

"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli vastaava pahe?"

"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen, täydelliseen olentoon, joka on edessäni."

Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa: _täydellinen_. Hän käsitti sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.

"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on kutsuttanut hänet luokseen?"

"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän, että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."

"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen, ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."

"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"

"Juuri niin", vastasi Gilbert tyynesti, "miksi en olisi, madame?"

"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla", mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."

"Sellaista kunnianhimoa minulla ei ole, madame!"

"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa, vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."

Lausuessaan nuo sanat: _vaivuttaisittekaan uneen_, loi kuningatar entistään tutkivamman katseen tohtoriin.

Tällä kertaa Gilbert punastui vastoin tahtoaan.

Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.

"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat heidän salaisuutensa!"

"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja kuuluisan Cagliostron johdolla."

"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi, riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."

Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi ilosta sydämensä pohjia myöten.

"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen, "ja minä näen veren vuotavan."

Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:

"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaan _esineensä_. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä, jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut mullistamaan koko maailman."

Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.

Kuningatar tunsi väristyksen kulkevan suonissaan tämän miehen lähestyessä.

"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän... "Kirottu olkoon Cagliostro!..."

"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."

"Monsieur!"

"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä, joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki. Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella valtaistuimellaan on korkein armo."

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella rangaistakseni ja palkitakseni."

"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."

"Ette kai aikone saarnata minulle moraalia."

"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, -- muistan, että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [Kohtaus _Lääkärin muistelmien_ 15. luvussa. -- _Suom._]

Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko sellaista konetta todellisuudessa olemassa."

"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."

"Vertaisiinsa..." mutisi kuningatar ylenkatseellisesti.

"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."

"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."

"Kirotut siis ne, jotka käyttävät tiedettään?"

"Kaikki se on vain harhaa, valhetta, raukkamaisuutta!"

"Mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Gilbert tyynesti.

"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."

"Rikollisuutta!"

"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."

"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."

"Ahaa! Te siis tunnustatte?"

Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän rukoilevan armoa itselleen.

Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä hyväkseen.

"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.

Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.

"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."

"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."

"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"

"Se on kyllä totta, madame."

Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.

"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."

"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.

"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa. Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat, sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet, aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan, mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut, mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt. Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan, tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin, tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori. Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä varten oma sananpartensakin: _Ipse cura medici_."

Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi lempeästi:

"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne kehoittaa minua tekemään."

"Ja mitä olette tehnyt?"

"Olen mietiskellyt."

"Omaa tilaanneko?"

"Niin, madame."

"Ja omantuntonne kehoituksestako?"

"Etupäässä omantuntoni vaatimuksesta, madame."

"Luuletteko siis, että minä tiedän tarpeeksi hyvin, mitä siellä näitte?"

"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan loukannut Jumalaa?"

"Puhutteko todellakin Jumalasta?"

"Puhun."

"Te!"

"Miksi en sitä tekisi?"

"Filosofi! Uskovatko filosofit Jumalaan?"

"Puhun Jumalasta ja uskon häneen."

"Ettekä poistu täältä?"

"En, madame, minä jään."

"Herra Gilbert, olkaa varuillanne."

Ja kuningattaren kasvoille ilmestyi tavattoman voimakkaana uhkauksen ilme.

"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten omiatuntoja."

"Olette siis yleistietoinen ja erehtymätön?" sanoi kuningatar ivallisesti.

"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä sanotaan rypyksi, -- voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana antautunut herätäkseenkin pettyneenä."

"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte, että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."

Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.

Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.

"Ja nyt", sanoi Gilbert, -- joka selvästi huomasi, mitä hänen sielussaan liikkui, -- "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta, jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti etsivät, löytääkseen siitä tukea."

"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen väristysten ulottuvan sydämeensä asti.

"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua", jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette, madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen, ja jos te minut kiusaukseen saatatte... Mutta ettehän epäile, ettehän?"

Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa, mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.

"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne haittaa."

"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen päässä hänestä.

"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin. Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi, että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä kyetessänne uudelleen hengittämään."

Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.

"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys, jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut, vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai aihetta."

"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut, minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa, kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."

"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."

"Todistajanko?"

"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat, siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä mitään."

"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne rikostoverin."

"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"

"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne. Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."

Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä sen sisällön syvyyttä.

Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen katkonainen hengityksensä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on luonnollista, että olette leppymätön vihollinen..."

"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."

"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."

"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."

"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.

"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset suoruudestani?"

"Ihminen muuttuu, monsieur; ihminen muuttuu."

"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet, ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä. _Ei hyökkäystä, vaan puolustusta varten_; se on vaalilauseeni."

"Oh!" lausui kuningatar nöyrtyneenä.

"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin, kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin. Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä. Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt kuninkaalle."

"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte vallita kuningatarta."