Part 19

Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.

Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä, ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota sen omistaja nimitti untuvaiseksi.

Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.

Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen nukkumistaan.

Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella joukolla ja niin varhain aamulla.

Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun. Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.

"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."

"Niin sanoinkin", lausui Pitou varmasti, valmiina vastaamaan sanoistaan.

"Mutta aseistautumista varten puuttuu meiltä kaikkein tärkein."

"Mikä?" kysyi Pitou.

"Aseet."

"Sehän on totta", sanoi Pitou.

"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."

"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."

"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi vanhuuttaan kuukausi sitten."

"Se oli Désiré Maniquetin pyssy", sanoi Pitou.

"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa minulle."

Pitou nyökkäsi, hyväksyen tämän oikeutetun koston.

"Meillä on siis vain neljä pyssyä", jatkoi Claude Tellier.

"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä", sanoi Pitou.

"Millä tavalla?"

"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi. Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun pään."

"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä katko."

"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"

"Olemme."

"Ja paljonko teitä on?"

"Meitä on kolmekymmentäkaksi."

"Puuttuu siis kaksikymmentäkahdeksan pyssyä."

"Niitä emme mistään saa", sanoi kookas, iloisen näköinen mies.

"Saammepa nähdä, Boniface", lausui Pitou.

"Kuinka niin, saammepahan nähdä?"

"Sanoin vain, että saammepahan nähdä, sillä minä tiedän jotakin."

"Mitä?"

"Tiedän, että niitä voi hankkia."

"Hankkiako?"

"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat, muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli, ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."

"Ja minne herra Marat käski menemään?" kysyi Désiré Maniquet.

"Hän käski menemään Invalidiin."

"Mutta eihän täällä Haramontissa ole Invalidia."

"Mutta tiedän erään paikan, jossa on toista sataa pyssyä", sanoi Pitou.

"Ja missä se paikka on?"

"Ne ovat apotti Fortierin koulusalissa."

"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.

Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi häntä.

"Claude!" sanoi hän. "Claude!"

"Mitä?"

"Minä en sanonut, että aseet kuuluivat apotti Fortierille."

"Jos ne ovat hänen luonaan, niin ne ovat hänen."

"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."

"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti vedota häneen.

"Pyssyt eivät siis ole apotti Fortierin omaisuutta", sanoi Pitou.

"Kenen ne siis ovat?"

"Kunnan."

"Jos ne ovat kunnan, niin kuinka ne ovat apotti Fortierin luona?"

"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi, koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"

"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."

"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"

Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.

"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä työhön."

Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä pulasta.

"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan hyväksi ja sitten puhutte töistä!"

Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti, että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.

"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi, jos se on välttämätöntä."

"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."

"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin levätään."

"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette, "ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea jalkoihinsa ennakkoluuloja."

"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten on syömisen laita?"

"Kuka silloin syö?" kysyi Pitou.

"Haramontissa syödään vielä. Eikö Pariisissa syödä enää?"

"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou. "Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."

"Ah!" sanoivat innostuneimmat; "varmaankin Bastiljin valloitus oli ihanaa!"

"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."

"Mutta mitä silloin juotiin?"

"Mitäkö juotiin? Vettä, viiniä, viinaa. Naiset pitivät siitä huolta."

"Naisetko?"

"Niin, suurenmoiset naiset, jotka tekivät lippuja hameittensa etukaistoista."

"Todellako!" huudahtivat kuulijat ihastuneina.

"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä olento.

"Sen kyllä myönnän", sanoi Pitou.

"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta kai oli tehty työtäkin?"

"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa: _obedientia veniri_, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä. Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää, siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät koskaan syö, hyvä herra."

"Se on totta", tuumivat kuuntelijat.

"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi", sanoi Pitou.

"Millä tavalla ne tulevat ravituiksi?" kysyi Boniface.

"Näkymättömästi, ruumiin ravinnon kautta."

Tässä haramontilaisten järki pysähtyi.

"Selitäpähän tuo, Pitou", sanoi Boniface.

"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin, maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä. Pariisi ajattelee."

"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoi Boniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osa kuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen. Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.

"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."

Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.

Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui vuorostaan tulipunaiseksi.

"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun sanot ihmisiä naurettaviksi!"

"_Ridiculus tu es_", sanoi Pitou juhlallisesti.

"Katsopahan itseäsi", sanoi Boniface.

"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."

Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.

Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:

"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."

Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka, nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia lyhyempi kuin hänen.

Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.

"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot, luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot... niin, hän sen sanoi, siitä olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme polvillamme. Nouskaamme'."

Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.

Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:

"Et saa meihin suuttua, Pitou, jos emme tunne vapautta yhtä hyvin kuin sinä."

"Ei ole nyt puheena vapaus", sanoi Pitou, "vaan ihmisen oikeudet."

Toinen voimanisku, jolla Pitou uudelleen järkytti kuulijakuntaa.

"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me kunnioitamme sinua."

Pitou kumarsi.

"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui se vain ystävyydestä."

Kaikki taputtivat käsiään. Pitou huomasi voivansa nyt puhua mitä tahtoi.

"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu, kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen yhteen muurisaven avulla... Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne. Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne. Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia. -- Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin, se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan kahleet... Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"

Ja Pitou ojensi kyhmyiset käsivartensa, jotka olivat kuin pähkinäpuun oksat.

Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.

Vaikutus oli todellakin valtava.

XXXIII

PITOU SALALIITTOLAISENA

Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla sen totuudenmukaisuuden.

Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun, kertomuksemme päähenkilöön.

Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä, että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa tasavaltatoverinsa Demoustier sanoo _Kirjeissään Emilielle mytologiasta_, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen, että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.

Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.

Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan, jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa, niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!

Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle. Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää monesti ihan hedelmättömätkin paikat.

Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas tavalliseen tasapainoonsa.

Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan, heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia saadessaan?

Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko mitään. Kertokaamme.

Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.

No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä syönyt, vaan myynyt sen.

Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.

Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita. Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.

Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan. Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.

Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.

Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.

Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä neiti Catherinea.

Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin jäniksiä, kaniineja ja hirviä.

Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin oli pakko.

Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea, mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.

Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta, jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.

Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen, mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi sellaiseen voimanponnistukseen.

Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takana Boursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.

Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle erikoiset valtuudet.

Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.

Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis kuolemaa muistuttavaa unta.

Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.

Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä päätelmiä.

Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.

Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.

Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut. Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja kaikissa oli jotakin tavatonta.

Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan hänestä.

Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja osoittelivat häntä toisilleen.

-- Mikä heidän on, -- tuumi Pitou. -- Eihän päässäni ole edes kypärääkään. -- Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään muutamia.

Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven, kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.

Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.

Mutta ovelle kolkutettiin aivan varmasti, ja hän avasi salvan.

Kaksi miestä, kaksi nuorta haramontilaista, astui tuttavallisesti sisään.

"Kas, sinulla ei olekaan kynttilää", sanoi toinen.

"Ei", vastasi Pitou, "mitä sillä tekisin?"

"Nähdäksesi tietysti."

"Minä näen pimeässä."

Ja sanojensa vakuudeksi hän sanoi:

"Iltaa, Claude, iltaa, Désiré."

"Tässä me nyt olemme", sanoivat nämä Pitoulle.

"Tervetuloa! Mitä haluatte, ystäväni?"

"Tulehan valoisampaan paikkaan", sanoi Claude.

"Mihin valoisampaan paikkaan? Eihän nyt paista kuu."

"Taivaan valoon."

"Onko sinulla siis asiaa minulle?"

"On, meillä on sinulle asiaa, Ange."

Ja Claude pani erikoisen painon näille sanoilleen.

"Mennään siis", sanoi Pitou.

Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.

"No?" kysyi Pitou nähdessään molempien seuralaistensa pysähtyvän.

"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä ja Désiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"

"Missä tarkoituksessa?"

"Tehdäksemme..."

"Tehdäksemme mitä?" kysyi Pitou oikaisten vartalonsa. "Mitä?"

"Tehdäksemme salaliiton", kuiskasi Claude Pitoun korvaan.

"Ahaa! Samoin kuin Pariisissakin", sanoi Pitou pilkallisesti.

Oikeastaan hän pelkäsi tätä sanaa ja sen sanan kaikua metsässäkin.

"No, selitähän", sanoi hän viimein.

"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.

"Puhu", sanoi hän; "me olemme täällä yksin."

"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä, Pitou, olet sanonut."

"Se on totta", vastasi Pitou.

"No siis, miksi Haramont ei olisi aseissa yhtä hyvin kuin muutkin kunnat?"

"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta, että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."

"Mitä pyssyistä, koska tiedämme, mistä niitä saa."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja huomasi vaaran.

"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."

"Hyvä on."

"Ja meitä on kolmekymmentäkolme."

"Se on kolmasosa sadasta, yksi lisäksi laskettuna", sanoi Pitou.

"Osaatko sinä sotakomennukset?" kysyi Claude.

"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.

"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.

"Tahdotko siis komentaa meitä?" kysyi Claude.

"Minäkö!" huudahti Pitou hätkähtäen hämmästyksestä.

"Niin, sinä."

Ja molemmat miehet katsoivat terävästi Pitouhun.

"Sinä epäröit!" sanoi Claude.

"Mutta..."

"Et siis olekaan oikea isänmaanystävä?" lausui Désiré.

"Tietysti olen."

"Pelkäät siis jotakin?"

"Minäkö, Bastiljin valloittaja, kunniamerkin saanut mies?"

"Oletko sinä saanut kunniamerkin?"

"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."

"Aiotko ottaa vastaan?" kysyi Désiré.

"Aiotko?" kysyi Claude.

"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.

"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat meitä."

"Mitä minä komennan?"

"Aseharjoituksia tietysti."

"Ja aseet?"

"Tiedäthän sinä, mistä niitä saa."

"Tiedän kyllä, apotti Fortierin luota."

"Juuri niin."

"Mutta apotti Fortier voi kieltäytyä niitä antamasta."