Part 17

Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.

Pitou sanoi ohimennessään:

"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"

Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.

Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin ikkunasta. Hän nousi.

Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui, puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat vihannan laihon.

Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai puolustamassa?

Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli, kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin toivonkin puolelle.

Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä kohtelias ja otti kypärän päästään.

"Ange Pitou", huudahti muori Billot, "Ange Pitou!"

"Päivää, rouva Billot", vastasi Pitou.

"Ange! Kukapa tätä olisi aavistanut! Oletko mennyt sotaväkeen?"

"Sotaväkeenkö?" sanoi Pitou.

Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.

Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"

"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää päivää."

"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun, kerrohan minulle."

"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouva Billot!"

Ja Pitou istuutui tuolille.

Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa kuuli kuiskuteltavan:

"Onko se Pitou?"

"On, hän se on."

"Jopa nyt jotakin!"

Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän hyväili hymyilyllään useimpia heistä.

"Ja sinä siis tulet Pariisista, Ange?" jatkoi talon emäntä.

"Ihan suoraan, rouva Billot!"

"Miten mieheni voi?"

"Oikein hyvin, rouva Billot."

"Miten Pariisi voi?"

"Oikein huonosti, rouva Billot."

"Oh!"

Ja kuuntelijoiden piiri kävi ahtaammaksi.

"Ja miten voi kuningas?" kysyi emäntä.

Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi kuningasvallalle.

"Ja kuningatar?"

Tällä kertaa ei Pitou vastannut kerrassaan mitään.

"Oh!" sanoi rouva Billot.

"Oh!" kertasivat kaikki muut.

"Jatkahan", lausui emäntä.

"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.

"Miksi sinulla on kypärä?" kysyi rouva Billot.

"Se on trofea", sanoi Pitou.

"Mikä on trofea, ystäväiseni?" kysyi kelpo eukko.

"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."

"Sinä olet siis kukistanut vihollisen, Pitou?"

"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet Bastiljin."

Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.

"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouva Billot samalla vapisten ja ylpeillen.

Pitou katsoi ympärilleen, joko Catherine oli tullut. Hän ei ollut saapunut.

Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita sikseen.

Pitou pudisti päätänsä. Hän alkoi olla tyytymätön.

"Sen kertominen vie paljon aikaa", sanoi hän.

"Onko sinun nälkä?" kysyi rouva Billot.

"Ehkä on."

"Onko jano?"

"Sitä en kiellä."

Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä, ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.

Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle kaikki.

Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti, ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi rouva Billot.

"Hitto vieköön, minä..."

"Tuokaa Pitoulle juotavaa."

"Minulla on omenaviiniä, rouva Billot."

"Mutta ehkä otat mieluummin viinaa?"

"Viinaako?"

"Niin, oletko Pariisissa tottunut sitä juomaan?"

Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisi Pariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.

Pitou torjui ylpeästi sellaisen otaksumisen.

"Minä en koskaan juo viinaa", sanoi hän.

"Kerro siis."

"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea varten, ja kertomukseni on pitkä."

Pari kolme henkilöä riensi pesutupaan etsimään Catherinea.

Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.

"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."

Ja hän huokasi toistamiseen, tuskaisemmin kuin edellisellä kerralla.

Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin, missä Catherine olisi voinut olla.

"No!" kysyi rouva Billot.

"Emme ole löytäneet neitiä."

"Catherine, Catherine!" huusi rouva Billot.

Nuori tyttö ei kuullut mitään. Pitou rohkeni silloin puhua.

"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea ei löytynyt pesutuvasta."

"Miksi ei löytynyt?"

"No, kun hän ei ole siellä."

"Tiedät siis, missä hän on?"

"Tiedän."

"Missä?"

"Tuolla ylhäällä."

Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.

"Hän sukii tukkaansa", sanoi emäntä.

"Ei suinkaan, hänen tukkansa on suittu", vastasi Pitou alakuloisesti.

Emäntä ei huomannut Pitoun alakuloisuutta, vaan huusi kovalla äänellä:

"Catherine! Catherine!"

Nuori tyttö vavahti, hämmästyi, sulki nopeasti ikkunan ja sanoi:

"Mitä nyt?"

"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan, minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut Pariisista."

Pitou odotti jännittyneenä, mitä Catherine vastaisi.

"Vai niin!" sanoi hän kylmästi.

Niin kylmästi, että Pitoun rohkeus ihan lamaantui.

Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret Van Ostaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.

"Kas", sanoi hän tultuaan alas, "sehän on hän."

Pitou kumarsi punastuen ja väristen.

"Hänellä on kypärä", sanoi eräs palvelijatar nuoren emäntänsä korvaan.

Pitou kuuli lauseen ja odotti, mikä vaikutus ilmenisi Catherinen kasvoille.

Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.

Mutta Catherine ei millään tavalla näyttänyt ihailevan Pitoun kypärää.

"Vai on hänellä kypärä", sanoi hän. "Minkä vuoksi?"

Tällä kertaa suuttumus sai vallan kunnon pojan sydämessä.

"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."

Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.

"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"

"Hyvin huonoja", sanoi Pitou.

"Minä luulin jo kaiken järjestyneen", sanoi Catherine.

"Niin kyllä. Mutta sitten kaikki taas meni sekaisin", vastasi Pitou.

"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän kutsuttiin takaisin?"

"Mitäpä Neckeristä", sanoi Pitou itsetietoisesti.

"Tyydyttihän se kansaa, eikö totta?"

"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja tappaa kaikki vihollisensa."

"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä siis ovat kansan vihollisia?"

"Aristokraatit tietysti", vastasi Pitou.

Catherine kalpeni.

"Ja keitä nimitetään aristokraateiksi?" kysyi hän.

"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, -- joilla on suuret linnat, -- jotka näännyttävät kansan nälkään, -- jotka omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."

"Joko taas tuota samaa?" sanoi Catherine kärsimättömästi.

"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme kulkea jalan."

"Hyvä Jumala!" sanoi nuori tyttö ja kävi melkein kelmeäksi.

Pitou huomasi tämän muutoksen hänen kasvoissaan.

"Minä nimitän aristokraateiksi teidän tuttavianne."

"Minunko tuttaviani?"

"Meidänkö tuttaviamme?" kysyi muori Billot.

"Keitä?" kysyi Catherine.

"Berthier de Savignytä esimerkiksi."

"Berthier de Savignytäkö?"

"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte tanssiessanne herra Isidorin kanssa."

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten? Minä itse näin ihmisten syövän hänen sydäntään."

Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille, johon hän oli tarttunut.

"Näitkö sinä sen?" kysyi muori Billot vapisten kauhusta.

"Herra Billotkin näki sen."

"Hyvä Jumala!"

"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin ja Versaillesin aristokraatit."

"Se on kamalaa!" sopersi Catherine.

"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään aristokraatti, neiti Billot."

"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."

"Enkä minä nytkään ole julma", vastasi Pitou hiukan epäröiden. "Mutta..."

"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet, koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."

"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra Berthieriä."

"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine innoissaan.

"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun palata Villers-Cotteretsiin.

"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset, jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.

Muori Billot pani kätensä ristiin.

"Herra Gilbert ei sitä tahtonut", sanoi Pitou.

"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouva Billot nyyhkyttäen.

"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän alakuloisesti kuin ennenkin.

"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa Pariisiin lopettamaan vallankumousta."

"Hekö kahden sen tekevät?" kysyi muori Billot.

"Eivät, vaan herra Lafayetten ja herra Baillyn keralla."

"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja herra Baillyn seurassa, niin..."

"Milloin hän aikoo palata?" kysyi Catherine.

"Sitä en tiedä, neiti."

"Ja miksi sinä, Pitou, siis palasit?"

"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."

Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti, minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.

Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta, ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.

"Mitä hän siis käskee meille sanomaan?" kysyi Catherine.

XXX

ROUVA BILLOT LUOPUU VALLASTA

Molemmat naiset terästivät kaiken huomionsa kuullakseen kunnioitetun perheen isän määräykset. Pitou kyllä tiesi, kuinka vaikea hänen tehtävänsä oli. Hän oli nähnyt sekä muori Billotin että Catherinen työssä. Hän tunsi toisen hallitsemistottumuksen ja toisen kiihkeän itsenäisyyden.

Catherine, lempeä, työteliäs, hyvä tyttö, oli juuri näillä ominaisuuksillaan saavuttanut hyvin suuren vaikutusvallan kaikkiin talon jäseniin. Mitä onkaan hallitsemishalu muuta kuin luja tahto olla tottelematta?

Toimittaessaan asiansa Pitou tiesi varsin hyvin tuottavansa toiselle suuren tyydytyksen ja toiselle täyden mielipahan.

Kun muori Billot siirrettäisiin vastuuttomaan asemaan, muuttuisi hän tavallaan luonnottomaksi, epäsuhtaiseksi olennoksi. Se suurensi Catherinea Pitoun silmissä. Mutta nykyhetkenä ei Catherine sitä tarvinnut.

Pitou edusti talossa nyt Homeroksen airutta, joka oli suuna, muistina, mutta ei järkenä. Hän lausui asiansa näillä sanoilla:

"Rouva Billot, herra Billotin tarkoitus on, että te näkisitte mahdollisimman vähän vaivaa."

"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi kunnon nainen hämmästyen.

"Mitä nuo sanat _nähdä vaivaa_ merkitsevät?" kysyi nuori Catherine.

"Sitä", vastasi Pitou, "että tämänlaatuisen talon hoitaminen tuottaa paljon huolta ja vaivaa, että on tehtävä kauppoja..."

"Entä sitten?" kysyi emäntä.

"Suoritettava maksuja..."

"Entä sitten?"

"Järjestettävä työt..."

"Entä sitten?"

"Koottava vilja..."

"Kuka väittää sitä vastaan?"

"Ei tietysti kukaan, rouva Billot. Mutta kauppojen tähden täytyy matkustaa."

"Minulla on hevonen."

"Maksaessa täytyy väitellä."

"Minulla on hyvä suu..."

"Töitä järjestettäessä..."

"Olenhan tottunut valvomaan töitä."

"Ja viljan korjaamisessa, no, se on eri asia, täytyy laittaa ruokaa työmiehille, auttaa ajomiehiä..."

"Ei tuo minua säikytä, kun sillä autan kunnon miestäni", huudahti kelpo vaimo.

"Mutta, rouva Billot... yhtäkaikki..."

"Mitä yhtäkaikki?"

"Sellainen työmäärä... ja... kun on jo ikää..."

"Ahaa!" sanoi muori Billot katsoen silmäkulmien alta Pitouhun.

"Auttakaahan minua, neiti Catherine", sanoi nuori mies, joka huomasi voimiensa vähenevän sitä mukaa kun tilanne kävi vaikeaksi.

"En tiedä, millä tavoin autan teitä", lausui Catherine.

"Asian laita on niin", sanoi Pitou, "että herra Billot ei ole valinnut rouva Billotia näkemään niin paljon vaivaa..."

"Kenet siis?" keskeytti emäntä vapisten samalla sekä ihastuksesta että kunnioituksesta.

"Hän on valinnut toisen, joka on voimakkaampi ja joka vastaa samalla itseään ja teitä. Hän on valinnut neiti Catherinen."

"Tyttäreni Catherinen taloa johtamaan!" huudahti vanha emäntä, ja hänen äänessään soi sekä epäluuloa että kateutta.

"Teidän johdollanne", kiirehti nuori tyttö punastuen lisäämään.

"Ei, ei", sanoi itsepintaisesti Pitou, joka kerran päästyään vauhtiin osasi jatkaa täydellä voimalla. "Ei suinkaan. Minä toimitan asian ihan tarkalleen. Herra Billot valtuuttaa neiti Catherinen hänen sijastaan ja paikallaan johtamaan kaikkia talon töitä ja asioita."

Nämä totuuden tehostamat sanat tunkeutuivat emännän sydämeen. Ja niin hyvä oli hänen luonteensa, että siinä ei herännyt katkeraa kateutta tai polttavaa suuttumusta; päinvastoin valta-aseman luovuttaminen teki hänet alistuvaiseksi, tottelevammaksi ja miehensä erehtymättömyydestä varmemmaksi.

Voiko Billot erehtyä? Voisiko Billotia olla tottelematta?

Nämä kaksi ajatusta vain oli kunnon naisella pantavana omia mietteitään vastaan. Ja koko vastustus raukesi.

Hän katsoi tyttäreensä, jonka silmissä ei näkynyt muuta kuin vaatimattomuutta, luottamusta, hyvää onnistumisen tahtoa, hellyyttä ja horjumatonta kunnioitusta. Ja silloin hän kokonaan alistui.

"Herra Billot on oikeassa", sanoi hän. "Catherine on nuori, hänellä on hyvä pää; onpa hän vielä itsepäinenkin."

"On kyllä", sanoi Pitou, joka tiesi sillä mielistelevänsä Catherinen itserakkautta, samalla kun sai lausua kohteliaisuuden.

"Catherine", jatkoi muori Billot, "liikkuu matkoilla helpommin kuin minä; hän jaksaa paremmin kuin minä juosta päiväkaudet työmiesten jäljestä. Hän myy suuremmalla voitolla ja ostaa huokeammalla. Hän saa kaikki itseään tottelemaan."

Catherine hymyili.

"No niin!" jatkoi kunnon nainen tarvitsematta tukahduttaa edes huokausta; "nyt Catherine siis saa juosta pitkin peltoja, hoitaa kukkaroa, olla aina matkoilla! Tyttäreni on muuttunut pojaksi!..."

Pitou lausui rohkaisevasti:

"Älkää peljätkö mitään neiti Catherinen puolesta. Olenhan minä täällä ja seuraan häntä kaikkialle."

Ange odotti tällä jalolla uhrautumisella tekevänsä syvän vaikutuksen, mutta Catherine katsoikin häneen niin oudosti, että Pitou joutui ymmälle.

Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä, halua puhua ja tarvetta olla vaiti.

Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä hyväksymistä, lausui hän:

"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti, neiti Catherine?"

"Ettekö siis käsitä, herra Pitou, puhuneenne tyhmyyksiä?"

"Tyhmyyksiäkö?" sanoi rakastunut mies.

"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"

"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että synti olisi ollut hänelle nauraa.

"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.

"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota vastaan."

Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.

"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä seurassaan?"

"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska olette talon emäntä."

"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan sinulle talon isäsi määräysten mukaan."

Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.

Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot, huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin ja arkistoon.

Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen tullen voi käyttää.

Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat, karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.

Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.

Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä liikunnallaan.

Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään leivänmuruja, joita siellä aina oli.

Ehdottomasti täytyi hymyillen katsella, kun tämä kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli siniset silmät, valkoinen kaula, pyöreät käsivarret ja somat kätöset, tuli esiliina täynnä jyviä lammen rannalle sille kohtaa, missä paljon astuttu ja kovettunut hiekka rapisi jyviä siihen heitettäessä.

Silloin näki kaikkien kananpoikien, kyyhkysten, vapaina olevien lampaitten kiiruhtavan lammen luo. Lintujen nokat iskivät maahan, karitsojen punainen kieli nuoleksi kauroja tai tattarijyviä. Tämä jyvistä tumma maa tuli parissa minuutissa yhtä valkoiseksi ja puhtaaksi kuin heinämiehen vati hänen lopetettuaan ateriansa.

Muutamilla on silmissään voima, joka joko lumoo tai kauhistuttaa. Ja ne voivat niin väkevästi vaikuttaa eläimeen, että se ei ajattelekaan vastustamista. Onhan moni meistä nähnyt vihaisen härän alakuloisesti katselevan lasta, joka vaaraa ymmärtämättä hymyilee sille! Sen tulee sääli. Onhan moni meistä nähnyt saman härän katselevan kavalasti rotevaan maamieheen, joka sitä tiukasti silmäilee ja sanaakaan sanomatta pitää sitä alallaan. Härkä painaa päänsä alas, näyttää ryhtyvän hyökkäämään, mutta sen jalat ovatkin juurtuneet maahan kiinni; se vapisee, sitä huimaa, se pelkää.

Catherine vaikutti toisella näistä tavoista koko ympäristöönsä. Hän oli samalla niin rauhallinen ja varma, niin voimakas ja tarmokas, niin arkailematon ja peloton, että eläin hänen edessään ei ajatellutkaan tehdä mitään pahaa.

Tätä omituista lumoustaan hän etupäässä käytti ajatteleviin olentoihin. Tämän neidon sulo oli vastustamaton. Ei ainoakaan seudun miehistä ollut hymyillyt puhuessaan Catherinesta, ei kellään pojalla ollut huonoja ajatuksia hänestä; ne, jotka rakastivat häntä, olisivat tahtoneet saada hänet vaimokseen, ja ne, jotka eivät rakastaneet, saada hänet sisarekseen.

Pää kumarassa, kädet riipuksissa, ajatukset siellä täällä, seurasi Pitou nuorta tyttöä ja hänen äitiään tarkastusmatkalla.

Hänelle ei ollut sanottu sanaakaan. Hän esiintyi kuin murhenäytelmän sotilas, ja hänen kypäränsä tekikin hänet suuressa määrässä sellaisen näköiseksi.

Sitten tarkastettiin rengit ja palvelijattaret.

Muori Billot käski kaikkia asettumaan puolikehään ja meni itse keskelle.

"Rakkaat lapset", sanoi hän, "isäntämme ei palaa vielä Pariisista, mutta hän on valinnut teille käskijän sijaansa. Se on tyttäreni Catherine, joka tässä on nuorena ja voimakkaana. Minä olen vanha, ja muistini on huono. Isäntä on tehnyt oikein. Emäntä on tästälähin Catherine. Hän ottaa rahat vastaan ja maksaa. Minä ensimmäisenä kuulen hänen määräyksensä ja noudatan niitä. Ne, jotka niskoittelevat, joutuvat tekemisiin hänen kanssaan."

Catherine ei lisännyt sanaakaan. Hän suuteli hellästi äitiään. Tämä suudelma vaikutti voimakkaammin kuin kaikki sanat. Muori Billot itki, Pitou oli heltynyt. Kaikki palkolliset osoittivat suosiotaan uudelle hallitukselle.

Heti Catherine ryhtyi toimeen ja jakoi kullekin tehtävänsä. Jokainen sai määräyksensä ja lähti sitä täyttämään parhaansa mukaan, niinkuin aina uuden valtiaan astuessa toimeen.

Kun Pitou oli jäänyt yksin, lähestyi hän Catherinea ja sanoi:

"Entäs minä?"

"Tekö? Minulla ei ole mitään työtä teille."

"Mitä? Jäänkö siis laiskottelemaan?"

"Mitä tahdotte tehdä?"

"Samaa kuin ennen lähtöäni."

"Ennen lähtöänne oli äitini ottanut teidät huostaansa."

"Mutta tehän olette emäntä; antakaa minulle työtä."

"Minulla ei ole mitään teille, herra Ange."

"Miksi ei ole?"

"Siksi, että olette lukumies, parisilainen herra, jolle maalaistyöt eivät sovellu."

"Onko se mahdollista?" sanoi Pitou.

Catherine nyökkäsi siten ilmaistakseen: Niin on asian laita.

"Minäkö lukumies!" kertasi Pitou.