Part 15

"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.

"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.

Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti, jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi kätensä kuningattarelle sanoen:

"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä kaikesta."

Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.

Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.

Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.

Kuningatar hengähti syvään.

"Kummallinen kansa!" sanoi hän.

Sitten hän äkkiä vavahti.

"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"

"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.

"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.

Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.

Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut anteeksiantoakaan.

Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He puristivat toistensa kättä.

Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon muuta katsottavaa.

Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä, terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:

"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."

Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen kokardinsa ja syleili häntä.

"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta ääntä.

Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.

"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."

Sisään palattuaan hän jatkoi:

"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri tehtävä."

"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö niin?"

"Niin, Pariisiin, sire."

"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."

Sitten hän lausui kuningattarelle:

"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."

Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.

Hän riensi kuningattaren edelle.

"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei teillä ole sinne mitään asiaa."

"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen mielipahaa."

Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen. Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät ummessa.

Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.

"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.

Sitten hän äkkiä kirkaisi:

"Ruumis! ruumis!"

"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni", sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."

Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen totellut.

XXVI

GEOKGES DE CHARNY

Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu 1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.

Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.

Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna, jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat toisistaan.

Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan opettanut ketään valtiomiestä.

Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen kolon?

Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta saamistaan hirveistä opetuksista.

Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä. Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle, kulkiessaan turmiotaan kohti.

Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä, jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla, joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata, seuraavaa:

Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja tuijottaen eteensä.

Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies; veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.

Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään, joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen varjojen maata kohden."

Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny. Seisaallaan oleva mies oli Billot.

Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu takaisin paennutta elämää.

"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.

Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin, että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan kulmaukseen.

Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.

Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä, mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.

Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo. Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen sydäntään.

"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noiden _rikollisten_ tappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay, Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän. "Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle, että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu toisia, vaan pelkään itseäni."

"Billot", sanoi Gilbert.

Mutta Billot jatkoi kuulematta häntä:

"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."

Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen olemuksensa sisimmästä.

"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan; hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi, jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina. Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa kädessä kukkaro... Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän, eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin..."

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni; minun aikani ei ole vielä tullut."

"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."

"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan teitä surkutella?"

"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin, silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion itse auttaa itseäni omalla tavallani."

"Ja mikä se on...?"

"Minä tahdon palata kotiini, herra Gilbert."

"Joko taas, Billot?"

"Herra Gilbert, katsokaahan, siellä on eräs ääni, joka kutsuu minua."

"Olkaa varuillanne, Billot; se ääni kehoittaa teitä karkaamaan."

"Minä en ole mikään sotilas, joka voisi karata, herra Gilbert."

"Tekonne olisi paljoa rikollisempi kuin sotilaan karkaaminen, Billot."

"Selittäkää, tohtori."

"Mitä! Olette saapunut Pariisiin ja lähdette pois, kun rakennus kaatuu."

"Jotta en murskaisi ystäviäni."

"Oikeammin sanoen, jotta ette itse murskaantuisi."

"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan itseäänkin?"

"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka pelkureina karkaavat!"

"Tiedättehän varsin hyvin, etten ole pelkuri, herra Gilbert."

"Jääkää siis, Billot, sillä, tarvitsen vielä teitä."

"Perheenikin tarvitsee minua kotona."

"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."

"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"

Ja hän osoitti ruumista.

"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."

"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä kuin te olette tänään."

"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."

"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"

"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."

"Mitä, kadutteko sitä tänään?"

"Kadun."

"Ja miksi tänään?"

"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua. _Suom._] selviön, joka hänelle vielä on vain tarua."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur Gilbert?"

"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista, niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."

Billot katsoi kummastuneena Gilbertiin.

"Millä tavalla, herra Gilbert?" kysyi hän.

"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette nukkui."

"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."

"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"

"Kah, se on totta", sanoi Billot; "niin teinkin."

"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua palkitsee."

"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään sitä osannut ajatella?"

"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:

"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"

"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi enemmän surua kuin nyyhkytykseen.

"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta ihmiset käyvät pahoiksi."

"Heikot kyllä."

"Jos minä tulen onnettomaksi ja minusta tulee paha?"

"Sinä voit tulla onnettomaksi, mutta sinusta ei koskaan tule pahaa, Billot."

"Oletteko siitä varma?"

"Minä vastaan sinusta."

"Siinä tapauksessa", sanoi Billot huoaten.

"Siinä tapauksessa?" kertasi Gilbert.

"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa tulen näin heikoksi."

"Ja joka kerta minä olen rinnallasi sinua tukemassa."

"Tapahtukoon niin", huokasi maanviljelijä.

Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:

"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro kädessään."

XXVII

PITOUN JA SÉBASTIEN GILBERTIN LÄHTÖ, MATKA JA PERILLETULO

Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien Gilbertin matka.

Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin, jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin seurassa.

Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.

Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.

Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.

Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.

"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne Pariisiin teitä tapaamaan."

"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle. "Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.

Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan. Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa taskussaan.

Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka oli osoitettu apotti Fortierille.

Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.

"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun, minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve, käytä niitä."

"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."

"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.

"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "_clemens ero_".

"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten matkustatte, Sébastien ja sinä."

"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."

Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou huomasi tämän katseen.

"Me puhumme latinaa", sanoi hän, "ja meitä luullaan oppineiksi."

Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."

Gilbert epäröi hetkisen, katsoen Pitouhun ja sitten Billotiin.

"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."

"Minä en usko häntä Pitoun huostaan", sanoi Gilbert.

"Vaan kenen huostaan?"

Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"

Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.

Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy. Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:

"Lähtekää!"

Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.

Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla sekä holhooja että hoitaja.

Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi, joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.

Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan. Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15 päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi, takasivat ne hänen turvallisuutensa.

Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana, tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.

Pitou oli sitäpaitsi tullut hiukan puhujaksikin.

Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet, Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisia _conciones_, joista ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.

Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä, miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.

Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus, maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat kielet kertoivat vielä muutakin.

Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn, mutta hänellä oli kaikkien myrskyjen _quos ego_; hän kertoi ihan tuoreita juttuja Itävallattaresta.

Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä, ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.

Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen, joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla olla Sébastienin mieliksi.

Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin, ja Sébastien katsoi Pitouhun.

Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti tämänkin merkin.

"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi Sébastien.

"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."

Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.

Sébastien ymmärsi asian.

"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli. Tule, veljeni, tule."

Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:

"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."

Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.

Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä teki.

Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen nytkin.

Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt, että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti jalomielisenä käyntiään.

Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.