Part 14

Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.

Hän kääntyy. Se on Andrée.

"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"

"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia. Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä minne tahansa."

"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.

"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten..."

"Muuten?"

"Muuten on parempi jäädä."

Kuningas pudisti päätänsä.

Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä, vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.

Hiljaa hän mutisee:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:

"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."

Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.

"Mitä täällä teette, madame?" -- kysyy Ludvig XVI.

"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.

"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.

Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.

"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen Charnyn puoleen.

Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden alta.

Gilbert tuli nopeasti sisään.

"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."

Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut mitään vastausta.

Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten vaikenemista.

"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne käytettävänä."

Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:

"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan luokseni."

Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.

Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.

Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.

Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.

Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren ryhmästä ääni:

"Toinen Cromwell."

Lafayette hymyili.

"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.

Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui Charnylle:

"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin. Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."

Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:

"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."

Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:

"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."

Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.

Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi hän:

"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua. Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"

Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.

Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.

XXIV

LOKAKUUN 5 JA 6 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ

Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen asti aamulla.

Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.

Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa oli turvallisempaa kuin missään muualla.

Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.

Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat vartijat vain miekkaa.

Kuningatar lähestyi häntä.

"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.

"Minä, madame."

"Aina uskollinen!"

"Olenhan vartiopaikallani."

"Kuka teidät siihen määräsi?"

"Veljeni, madame."

"Ja missä on veljenne?"

"Kuninkaan luona."

"Miksi kuninkaan luona?"

"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."

"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."

"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.

Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:

"Ja... kreivitär, minne hän on joutunut?"

"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."

Kuningatar puri huuleensa.

Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.

"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän huolellisesti suojaa kuningasta."

Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.

Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.

"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."

Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.

Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen kiusallisesti.

Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.

Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan, arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.

Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.

Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he erehtyvät.

Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.

Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin, tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa päämäärän.

Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen yöllä.

Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää. Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.

Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.

Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!

Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.

Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen tehdä verisen työnsä.

Verrière!

Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää Antoniusta.

Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä luovutan teille puheenvuoron."

Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä kertaa.

Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä. Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia vihamiehiä, naiseksi puettuna.

Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen seuraavan säkeen:

Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.

Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.

"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani majesteetillisena herttuasta.

Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme joukkuetta.

Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.

Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty. Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.

Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan. Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.

Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli laukaisemalla antanut hätämerkin.

Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin, siis kuninkaan huoneisiin.

Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin. Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina eteenpäin, painumatta taaksepäin.

Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella, ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä nousee, huutaa hän kolmannen kerran:

"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää, mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"

"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."

"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle sodan."

Tällä kertaa ei kuulunut vastausta... Ei muuta kuin synkkää naurua.

Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.

Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.

Kova isku taittaa peitsen.

Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari. Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi henkikaartilaista tulee.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de Charnyn avuksi!"

Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin puolin joukkoon.

Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas, jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.

Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:

"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.

Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen minuuttia.

Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.

Täällä valvoo Georges de Charny.

Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään vastausta, laukaisee hän.

Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.

"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää, kiirehtikää!"

Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja huutaa:

"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar ennättää nousta ja paeta."

Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä olevaa miestä.

Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa, tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.

Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.

Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.

XXV

AAMU

Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.

Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"

"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti kysymyksen hänen huulilleen.

Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen. Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen ajatuksensa.

"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."

Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.

Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä yhdessä.

Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:

"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"

"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte toista."

Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.

Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me tahdomme hänet kuristaa, hirttää!

Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi kattokoristeihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen. "Me kuolemme kaikki."

Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen lapsilleen.

Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.

"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.

"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja kuka teidät on pelastanut?"

"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.

"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä kuitata."

Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä toisaanne.

Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.

"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy saapua apua teidän majesteetillenne."

Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja, joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.

Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut jättää hyökkääjien käsiin.

Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita, kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.

Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.

Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun katon rappausta.

Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua. Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.

Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja haavoittuneita.

Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo kuoleman tulevan, saapui kuningas.

"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä minuuttia murtaakseen tämän oven."

Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana kuin kuningaskin.

Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu astuu sisään.

Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen, kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja uhkaukset loittonivat.

Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului säännöllistä sotaväen astuntaa.

"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.

"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se olette, ystäväni!"

"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"

"He ovat täällä."

"Terveinä ja turvassako?"

"Terveinä ja turvassa."

"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"

Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.

Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.

"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.

Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.

Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:

"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä, mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."

Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.

Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.

Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.

Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.

"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli. Mutta eräs upseeri pidätti häntä.

"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"

"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.

"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas kääntyi.

"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.

"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä. "Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti silmäkulmiaan.

"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin herttaisia!"

"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?

"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."

Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.

Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:

"Eläköön kuningas!"

Sitten seurasi toinen huuto:

"Kuningas Pariisiin!"

Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne voittivatkin:

"Kuningatar! Kuningatar!"

Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin Charny ja Gilbertkin.

Kuningatar kohotti päänsä.

Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren marmorinvalkoinen käsi.

"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.

"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.

"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen kätensä kuningattaren kaulaan.

Kuningatar katsahti Lafayetteen.