Part 13

Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:

"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalin _esityksestä_, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston jäsentä seuraa häntä."

Lafayette-parka ei ollut _esittänyt mitään_ valitsijoille, jotka mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oli _esittänyt_, ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se: Eläköön Lafayette!

Silloin Lafayette kalpeni ja sanoi vuorostaan: Versaillesiin!

Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä peloittavampi.

Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.

XXI

VERSAILLES

Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui Pariisissa.

Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.

Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.

Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan "Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi hatussaan.

Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli pakko tehdä.

Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi hänen kilpailijattarensa sielussa.

Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko, pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.

Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta, keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin valloittamispäivänä.

Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui luokseen.

"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.

"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."

"Ei kai tämä estä teitä vastaamasta minulle, minne aiotte?"

"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen. Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."

"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta, eikö totta, Andrée?"

"Näyttää kyllä, madame", vastasi nuori nainen hajamielisesti.

"Ettekö ole samaa mieltä, monsieur?"

"Olen kyllä, madame, mutta kuningas tahtoo lähteä."

"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."

Sitten hän jatkoi, alentaen ääntään ja Andréen puoleen kääntyen:

"Täytyyhän hänellä olla ainakin tämä huvi."

Ja ääneen hän sanoi Georgesille:

"Voitteko sanoa, missä kuningas aikoo metsästää?"

"Meudonin metsässä, madame."

"Seuratkaa siis häntä ja suojelkaa häntä."

Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua kuningattarelle:

"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."

Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:

"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier de Charnyn suusta."

"Miksi?" kysyi kreivi kunnioittavasti.

"Sillä se ennustaa pahaa."

Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:

"Olen hyvin onneton, koska en _enää_ laisinkaan tiedä, miten minun on puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."

Tämä sana _enää_ korostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava näyttelijä korostaa tärkeät sanat.

Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi, minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.

"_Enää_", sanoi hän kiihkeästi; "_enää_, mitä tarkoittaa tuo _enää_?"

"Huomaan jälleen puhuneeni pahasti", lausui Charny vaatimattomasti.

Ja hän loi Andréehen katseen, jonka kuningatar tällä kertaa huomasi.

Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren hampaitaan yhteen:

"Sana on paha silloin, kun tarkoitus on paha."

"Korva on vihamielinen", sanoi Charny, "silloin kun ajatus on vihamielinen."

Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän vaikeni.

"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.

"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."

Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen kanssaan.

Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.

"Mutta mitä asiaa _teidän miehellänne_ oli minulle?" lausui kuningatar.

"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista kuohuntaa."

"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he vielä tahtovat? -- vastatkaa, kreivi de Charny!"

"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."

"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me sille voimme?"

"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika, jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista nousivat rukoukset Jumalan luo."

"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan. Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen ullakkohuoneeseen."

"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame, madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"

Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.

"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että puhutte totta."

"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."

Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen vapisevan.

"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."

Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui askelen taapäin.

"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.

Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä äsken tapahtui.

"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen ja Andréehen, "on tohtori Gilbert."

"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.

Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.

Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset. Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön, kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua sisään, niin ovi ei auennut.

Nämä kolme ihmistä odottivat silloin tuskan vallassa muutamia minuutteja.

Äkkiä aukeni vastaisella puolella oleva ovi, ja sisään astui upseeri.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on lähtenyt Meudoniin."

"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa kreivin käsivarteen.

Gilbert ilmestyi ovelle.

XXII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄ

Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.

"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa minun ilmoittaa tuomani uutiset?"

"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."

"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan, ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."

"Mutta mikä on tuo vaara, monsieur?"

"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."

"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar halveksivan näköisenä.

"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."

"Ja mitä varten he tulevat?"

"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta leipää."

Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.

"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."

"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.

"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.

Kuningatar kääntyi nopeasti.

"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi saattaisimme hänet vaaraan?"

Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti. Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.

Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan kuningatarta ja toisen kuningasta.

Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille. Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut ylpeytensä.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."

"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle? Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."

"Onko kuningas Meudonin metsässä?"

"On, ja luultavasti on tiet..."

"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on syntynyt surmattavaksi."

Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta. Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.

Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä, pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.

Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.

Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt taivaan uhkaavista merkeistä.

Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.

Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä, vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia, joista heitä tultaisiin syyttämään.

Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille, hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he eivät tunteneet.

Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina, mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan: siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!

Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja odottavat.

Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten. Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin, toiset Sèvresin kautta.

Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei Sèvresistä löytynyt.

Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!

Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan. Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin ensimmäisten talojen kohdalle.

Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme: _Terve, Henrik IV_!"

Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.

Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.

Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä palatsia kohden.

Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.

Mikä kamala näky!

Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.

Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit, ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.

Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.

"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi kuningatar hänelle.

Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.

"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.

"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."

Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään portit suljettuina.

Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan, että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä kuninkaan luo.

Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa talousrakennusten taholta.

Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.

"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"

"On, sire."

"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."

"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista tullutta naista pyytämässä leipää."

Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.

"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".

Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan, mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava, hän sanoi:

"Lähtekäämme siis Versaillesiin."

Ja hän lähti Versaillesiin.

Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.

"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.

"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana, "henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa lähetystöä vastaan."

"Mahdotonta!" huudahti kuningas.

"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."

"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."

"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.

"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat turvapaikkoja."

"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"

XXIII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄN ILTA

Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.

"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.

"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.

Ja molemmat lisäävät:

"Avatkaa portit."

Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.

Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat toisensa samassa ympäristössä.

Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen, toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.

Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat, rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia, jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!

"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.

Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.

Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä kappelin viereisessä salissa.

Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry, rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.

Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:

"Sire, leipää!"

Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.

"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"

Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.

"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.

Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.

"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme Rambouilletiin."

Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää, huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.

Mutta kuningas estää sen.

"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te sen ansaitsette."

"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin antakaa määräys."

"Mikä määräys?" kysyy kuningas.

"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."

"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."

Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.

"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."

Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.

Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.

Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo hevosensa selästä.

Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat rinnakkain ristikon eteen.

Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.

Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:

"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."

Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto saapui, se oli hyvä tieto.

Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.

Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.

Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.

Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen kappaleeseen.

Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin: Lafayette saapuu!

Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.

Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista Pariisia kohden.

Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin etunenässä.

"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä yläpuolella säädöksiä.

"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette hämmästyen.

"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä eteenpäin. "Saatte itse päättää."

Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen soidessa Versaillesiin.