Part 10
"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."
"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee eteenpäin, niin mihin joudumme?"
"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."
"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen..."
"Mitä arvelette, Billot?"
"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin. Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää, selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan menen."
"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua, mutta Jumala antaa anteeksi."
"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy. Sanoittehan sen äsken itse."
"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni. Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä, mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta, ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."
"Mutta miksi, ellemme voi pahaa estää?"
"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja, pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa Foulonin ja Berthierin."
"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen vieläkin arkoja jäseniään.
"Olivat vähällä puhkaista minulta silmät", sanoi Pitou.
"Ja tämä kaikki turhan tähden", lisäsi Billot.
"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa, kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi, sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista, Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani, sauvani iskiessäni."
"Ollakseni sokea koira", sanoi Billot ylevän yksinkertaisesti.
"Juuri niin", lausui Gilbert samalla äänellä.
"Minä suostun", sanoi Billot. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi, onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä varma."
"Ja mitä minä teen?" kysyi Pitou.
"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."
"Heti", sanoi Pitou vapisten ilosta ajatellessaan saada palata Catherinen luo.
"Billot", lausui Gilbert, "antakaa hänelle määräykset."
"Tässä ne ovat", sanoi Billot.
"Minä kuuntelen."
"Minä nimitän Catherinen talon emännäksi. Ymmärrätkö?"
"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä tavalla joutui äidiltä tyttärelle.
"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."
Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt epähienoutensa.
"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti painostaakseen ajatustaan.
Gilbert nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Siinäkö kaikki?" kysyi poika.
"Minun puolestani."
"Mutta ei minun puolestani", sanoi Gilbert.
"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.
"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan. Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään; liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on siellä kuin täällä."
"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli Catherinen nimen.
Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälle Billotille.
Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä apotti Bérardierin luota.
"Ja me", sanoi Gilbert Bitoulle, "tehkäämme työtä!"
XV
MEDEA
Jonkunlainen lepo oli seurannut Versaillesissa niitä sielullisia ja poliittisia myrskyjä, joita olemme lukijoillemme kuvailleet.
Kuningas hengähti taas vapaasti. Ja vaikka hänen bourbonilainen ylpeytensä olikin saanut kärsiä Pariisin-matkallaan, niin hän samalla iloitsi uudelleen voittamastaan kansansuosiosta.
Tällä välin Necker järjesti asioita ja kadotti omasta puolestaan vähitellen kansan suosion.
Aatelisto valmistautui alistumaan tai vastustamaan. Kansa valvoi ja odotti.
Tänä aikana kuningatar, joka tunsi olevansa kaiken vihan esineenä, pysytteli syrjässä. Hän teeskenteli, sillä vaikka hän tiesikin olevansa vihan maalitauluna, tiesi hän samalla olevansa monien toiveiden päämääränä.
Kuninkaan Pariisin-matkan jälkeen hän oli tuskin nähnytkään Gilbertiä. Kerran hän kuitenkin oli tavannut tohtorin kuninkaan etuhuoneessa. Ja kun Gilbert kumarsi syvään, oli kuningatar ensimmäisenä puhutellut häntä.
"Hyvää päivää", sanoi hän, "menettekö kuninkaan luo?" Sitten hän lisäsi hymyillen ja samalla hiukan ivallisesti: "Neuvonantajana vai lääkärinä?"
"Lääkärinä, madame", vastasi Gilbert. "Minulla on tänään palvelusvuoro."
Hän viittasi Gilbertiä seuraamaan. Gilbert totteli.
Molemmat tulivat pieneen salonkiin, josta päästiin kuninkaan huoneeseen.
"Huomaattehan, monsieur", sanoi kuningatar, "että petitte minua, kun eräänä päivänä Pariisin-matkasta puhuttaessa vakuutitte, ettei kuningasta uhkaisi mikään vaara."
"Minäkö petin, madame?" kysyi Gilbert kummastuneena.
"Juuri te. Ammuttiinhan kuningasta kohti."
"Kuka sitä on sanonut, madame?"
"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi? Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt liivinne."
"Madame?"
"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata teitä tai naisraukkaa."
"Minä en epäile mitään rikosta, madame", sanoi Gilbert epäröiden.
"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästi Gilbertiin.
"Ja vaikka rikos olisikin tapahtunut, ei siitä saa syyttää kansaa."
Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä on syytettävä? Sanokaahan."
"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella siihen kyntensä."
"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhan Flesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan. Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta, meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."
Gilbert katsoi vuorostaan terävästi kuningattareen.
"Te uskotte yhtä vähän kuin minäkään, madame, että kansa surmasi Flessellesin", sanoi hän. "Monelle oli etua hänen kuolemastaan."
Kuningatar mietti.
"Voihan se olla mahdollista", sanoi hän.
"Siis", sanoi Gilbert kumartaen ikäänkuin aikoen tiedustaa, oliko kuningattarella vielä jotakin häneltä kysyttävää.
"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningatar pidättäen Gilbertiä melkein ystävällisellä kädenliikkeellä. "Olkoon miten tahansa, sallikaa minun sanoa teille, ettette koskaan voisi pelastaa tieteenne avulla kuningasta yhtä täydellisesti kuin pelastitte hänet kolme päivää sitten ruumiillanne."
Gilbert kumarsi toistamiseen. Mutta kun hän huomasi kuningattaren jäävän, jäi hänkin.
"Minun olisi pitänyt kutsua teidät luokseni", sanoi kuningatar hetkiseksi vaiettuaan.
"Teidän majesteettinne ei enää tarvinnut minua", sanoi Gilbert.
"Olette vaatimaton."
"Sitä en tahtoisi olla, madame."
"Miksi ette?"
"Sillä jos vaatimattomuuteni olisi pienempi, olisin rohkeampikin, ja samalla pystyisin siis paremmin suojelemaan ystäviäni ja vahingoittamaan vihollisia."
"Miksi sanotte: ystäviäni, mutta ette sano: vihollisiani?"
"Siksi että minulla ei ole vihollisia tai en ainakaan tahdo tunnustaa niitä olevan, jos se minusta riippuu."
Kuningatar katsoi häneen kummastuneena.
"Tarkoitan sillä, että vain ne ovat vihamiehiäni, jotka vihaavat minua", jatkoi Gilbert, "enkä minä vihaa ketään."
"Miksi ette?"
"Siksi etten enää rakasta ketään, madame."
"Oletteko kunnianhimoinen, herra Gilbert?"
"Olen kerran tahtonut sellaiseksi tulla, madame."
"Ja..."
"Ja tämä intohimo turmeltui sydämessäni, samoin kuin kaikki muutkin."
"Yksi teille kuitenkin on jäänyt", sanoi kuningatar hienon ivallisesti.
"Minulleko? Mikä?"
"No... isänmaallisuus."
Gilbert kumarsi.
"Se on kyllä totta", sanoi hän. "Jumaloin isänmaatani ja olisin sen puolesta valmis tekemään minkä uhrauksen tahansa."
"Ah!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "On ollut aika, jolloin ei ainoakaan hyvä ranskalainen olisi ilmaissut tätä tunnetta teidän käyttämillänne sanoilla."
"Mitä kuningatar sillä tarkoittaa?" kysyi Gilbert kunnioittavasti.
"Tarkoitan sitä, että entiseen aikaan oli mahdotonta rakastaa isänmaataan rakastamatta samalla kuningastaan ja kuningatartaan."
Gilbert punastui, kumarsi ja tunsi sydämessään kuin sen sähkövoiman kosketuksen, joka kuningattaresta virtasi ihmisiin hänen lumotessaan viehkeällä tuttavallisuudellaan.
"Ette vastaa", sanoi kuningatar.
"Madame", lausui Gilbert, "rohkenen väittää, että rakastan kuningasvaltaa enemmän kuin kukaan muu."
"Elämmekö ajassa, jossa sanat riittävät eikä vaadita tekoja?"
"Mutta, madame, minä pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mitä tahansa kuningas tai kuningatar käskeekään, minä..."
"Te sen ehdottomasti teette, niinkö?"
"Varmasti, madame."
"Ja sen tehdessänne", jatkoi kuningatar tullen vasten tahtoaankin hiukan kopeaksi, "olisitte täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne."
"Madame..."
"Jumala, joka on antanut kaikkivallan kuninkaille", jatkoi Marie-Antoinette, "on vapauttanut heidät myös kiitollisuudesta niitä kohtaan, jotka täyttävät ainoastaan velvollisuutensa."
"Voi, madame! Se aika tulee vielä", vastasi Gilbert vuorostaan, "jolloin palvelijanne ansaitsevat enemmänkin kuin kiitollisuutenne, jos tekevät ainoastaan velvollisuutensa."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Sitä, että tällaisena sekasorron ja hävityksen aikana turhaan etsisitte ystäviä sieltä, missä olette tottunut löytämään palvelijoita. Rukoilkaa Jumalaa, madame, että hän lähettää teille toiset palvelijat, toiset turvaajat, toiset ystävät kuin ne, joita teillä nyt on."
"Tunnetteko sellaisia?"
"Tunnen."
"Ilmaiskaa ne siis minulle."
"Minä olin eilen vielä teidän vihollisenne."
"Viholliseni! Miksi?"
"Siksi että olitte toimittanut minut vankeuteen."
"Ja tänään?"
"Tänään", vastasi Gilbert kumartaen, "olen teidän palvelijanne."
"Missä tarkoituksessa?"
"Madame..."
"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa. Sanokaahan, miksi olette muuttunut."
"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon isänmaatani."
"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää, millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska, olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi, Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on teidän vuoronne vastata."
"Minunko, madame?"
"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia. Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."
"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."
"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me saamme sen nähdä."
Ja hän läksi pois loukkaantuneena, jättäen hämmästyneen Gilbertin huoneeseen.
Kuningatar oli avannut suuttumuksellaan hiukan sitä verhoa, jonka takana täydellisen vastavallankumouksen toiminta kiehui. -- Siis, -- tuumi Gilbert mennessään kuninkaan huoneeseen, -- kuningattarella on joitakin aikeita.
-- Siis, -- tuumi kuningatar päästyään huoneisiinsa, -- tuota miestä ei voi mihinkään käyttää. Hänellä on voimaa, mutta hänellä ei ole alttiutta.
Ruhtinas-raukat, joille sana alttius merkitsee samaa kuin orjamainen nöyryys!
XVI
MITÄ KUNINGATAR TAHTOI
Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.
Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen, suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä miestä syvästi sääli.
Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti vihata.
Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni vähitellen sekä vierestä että sydämestä.
Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen, joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?
-- Ei, -- sanoi kuningatar huoaten, -- hän ei ole vielä muuttunut, mutta hän muuttuu kohta.
Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.
Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.
Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.
Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa, kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina, ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä kyynelillä.
Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat huonoihin tekoihin.
Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei ollut katsellutkaan.
Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen, kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä mustasukkaisuus on aiheeton.
Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.
Mitä suurempi on mustasukkaisen sielu, sitä suurempaan vaaraan se antautuu.
Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?
Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut huomannutkaan.
Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?
Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jota Charny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?
Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?
Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka ollut tätä tunnetta vähentänyt?
Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää väkevimmässä voimassa.
Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.
Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi, niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen sytyttää riutuvan tulen?
Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.
Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.
Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääli Andréeta.
Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut kaikilta piilossa.
Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten hovineitien kateuden esineeksi.
Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.
Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja, päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.
Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska. Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun vain huomasivat hänet.
Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan haavoittamalla Charnytä.
Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä näiden kamalien kärsimysten aikana.
Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat panna toimeen ja ymmärtää.
Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.
Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen. Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän huomasi miehensä sitä tarvitsevan.
Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.
Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan, huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.
Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.
Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.