Part 1

ANGE PITOU

Kirj.

Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Finne

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VII

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918.

SISÄLLYS:

I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä II. Kuninkaan lääkäri III. Neuvo. IV. Päätös V. Asepaita VI. Lähtö VII. Matka VIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessa valtuuston puheita IX. Paluu X. Foulon XI. Appi XII. Vävy XIII. Kaikki ei ole ruusunpunaista XIV. Pittit XV. Medea XVI. Mitä kuningatar tahtoi XVII. Flandrian rykmentti XVIII. Henkikaartin juhla XIX. Naiset sekaantuvat asiaan XX. Maillard kenraalina XXI. Versailles XXII. Lokakuun 5 päivä XXIII. Lokakuun 5 päivän ilta XXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö XXV. Aamu XXVI. Georges de Charny XXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletulo XXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaan yhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosi hänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähden XXIX. Pitou vallankumouksellisena XXX. Rouva Billot luopuu vallasta XXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palata Haramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansa XXXII. Pitou puhujana XXXIII. Pitou salaliittolaisena XXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaista ja Pitoun vallankumouksellista periaatetta XXXV. Pitou valtiomiehenä XXXVI. Pitoun voitto XXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tulee taktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästi XXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoa XXXIX. Hunaja ja Maruna XL. Odottamaton loppu

1

MITÄ KUNINGATAR HAAVEKSI HEINÄKUUN 14 JA 15 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ

Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa. [Romaani on suoranaista jatkoa _Bastiljin valloitukselle_.] Kauan sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.

Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.

Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa itseään.

Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.

Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää minut yksin!

Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.

Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.

Andrée ei palannut.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja vallankumouksen välillä, -- sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten ansaan.

Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.

Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä, tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja ahdistetuille sydämille.

Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset, mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.

Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu, uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa, kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.

Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita, Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.

Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.

Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.

Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla vähäarvoisempi.

Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen tilanteen tuottamiin vaaroihin.

Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.

Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet, tapahtui mitä tahansa.

Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä -- henkilöitä, jotka voivat arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.

Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä tehdä.

Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan Maria Teresian tyttärelle.

Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys. Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku, kastamalla se yleiseen verivirtaan?

Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan varma.

Taistella ja jäädä tappiolle!

Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme, -- kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen, joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin osakseen liian paljonkin rakkautta.

Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut, että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei ollutkaan mitään suruun verrattuna.

Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan silmiin.

Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.

Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.

Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään syvempään.

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden nöyryyttämänä?

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.

Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?

Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.

Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?

Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.

Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.

Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.

Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.

Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin kohtaloon.

-- Siis, -- sanoi hän itsekseen, -- syvyyksissä piillyt atoomi olisi korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt tähden taivaalliseen kirkkauteen.

Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä, edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä, jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.

Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä varastanut.

Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.

Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.

Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.

Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies, joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert, jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin Billot, Maillard, Elie ja Hullin.

Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.

Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.

Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella, nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.

Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.

Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.

Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.

Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.

Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä kohden koukkuiset sormensa.

Hän kirkaisi.

Kirkaisuun vastasi toinen.

Huuto herätti hänet.

Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.

"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko lääkärin?"

Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.

"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtori Gilbert."

"Kuka on tohtori Gilbert?" kysyi rouva de Tourzel.

"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on saapunut Amerikasta."

"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa", rohkeni eräs hovineiti sanoa.

"Entä sitten?" kysyi Marie-Antoinette.

"Tohtori on kuninkaan etuhuoneessa."

"Te tunnette siis hänet?"

"Tunnen, teidän majesteettinne", sopersi hovineiti.

"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."

"Minä tunnen hänet..."

"Vastatkaa. Miten hänet tunnette?" kysyi kuningatar käskevästi.

Hovineiti loi katseensa maahan.

"Joko aiotte sanoa minulle, miten hänet tunnette?"

"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään minulle, kuka hän on."

"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."

Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja korjautti tukkalaitteensa.

II

KUNINKAAN LÄÄKÄRI

Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen, jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.

Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku, jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat, vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita; lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan, rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle. Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni hänen makuuhuoneeseensa.

Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein eniten.

Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.

Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert, rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö, rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen, joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.

Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.

Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.

Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame de Miserynkin.

Jokainen poistui.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi hän tämän katselleen häntä koko ajan.

Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.

Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin suurta hävyttömyyttä vastaan.

"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn, "miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta, mikä minua vaivaa?"

Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin, puolijumalan.

Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:

"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni, noudatan teiltä saamiani määräyksiä."

"Olette siis tutkinut minua."

"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."

"Olenko sairas?"

"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne on kovasti kiihoittunut."

"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla sano, että olen suuttunut?"

"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."

"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"

"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."

"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"

"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.

Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.

Hän hillitsi itseään.

"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."

Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.

Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli voittanut itsensä.

Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja sanat selvinä:

"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."

Kuningatar puri huuleensa.

"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."

"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso sanoo."

"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar ilkimielisesti.

"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen ollut tuntenut.

"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"

"Kaikkialla, madame."

"Tuo ei ole mikään vastaus."

"En missään siis."

"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"

"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."

"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää, minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."

Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:

"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"

Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten väristessä.

"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."

"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä sen löytää, siis kaikkialta."

Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.

Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän, jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.

Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei liikahtanutkaan.

Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.

Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin suurempaa halveksimista.

"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar, jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.

"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi entistään enemmän."

Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona hyökkää saaliiseensa.