Chapter 12

Ja lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin kasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä, langenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.

Nämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.

Hän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas heidän suonissaan.

"André on tuo!" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä, jok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä voima.

"Kosto! kosto!" huuteli André ankarasti. "He ovat juovuksissa jumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!"

"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja vapauteen! Excelsior (etevämpi)!"

Hengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.

Erämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin itse sydänyö.

He riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel samelaisilla.

Sanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset jalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat tuoll' ulkona maamajan edessä.

He ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.

Oi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?

Porokylästä porokylään vyöryi joukkio.

Yön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän, Jehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia rangaistaviksi.

Kutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana yönä oli taivaast' astunut tunturille.

Tämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului: "Excelsior!"

Tuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden, ett'eivät he sit' ymmärtäneet.

Kolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin sivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä lumella.

Mutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen rouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.

Silloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset lappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa ympöröitsi.

"Excelsior! Excelsior!" mäen vierteheltä mäen viertehelle.

Kaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä äänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin, noita kahta norjalaista huonetta kohti.

Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku Gehennassa.

* * * * *

Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.

Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.

André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää. Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht' ainoata elävää olentoa nähtävissä.

"Burist! Burist!" huusi hän.

Ei mitään vastausta, -- tunturitasanko oli tyhjä.

Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta, kauhistavasta -- hän ei tiennyt itsekään miksi, -- kalvaava katumus, jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.

Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek' olivat he menneet?

Jäljet! -- Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät? Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin työläs seurata.

Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.

Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle! Nimeämätön kauhu käsitti hänet.

Porokylästä porokylään, -- ei niin yhden yhtä miest' ollut koko tunturilla.

"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon," vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."

Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen ollut tehnyt moista suksiretkeä.

Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan huusi: "eteenpäin!"

Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä hänen päänsä päällä.

André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan omantunnon kouristellessa.

Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.

Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!

André taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.

Silloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.

Eikä tämä mitään muut' ollut kuin kerrottu huuto: "Excelsior!"

Oi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.

Hän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja sulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.

Tili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?

Linkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.

André survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen päällensä. Hän nosti kätensä.

"Pidättäkää!" huudahti hän. "Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän lastenne päälle!"

Mutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin kummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.

Lappalaiset eivät häntä kuunnelleet.

André näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä, silloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin lämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten viattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä pilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun vaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!

Hän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja kipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän rukoili, hän uhkaili, hän kiroili -- turhaan!

Nemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta vastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.

Runollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi kyntensä omaa itseä vasten.

Mutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän siitä vähät väliä!

Sitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon keskellä.

Hänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, -- oi, kuinka vanhaksi hän oli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa silmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä, peitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli tarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.

Hän otti sen omaan rintahansa.

Lamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.

Silloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä, ja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan apua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.

André kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi sylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan puolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.

"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki hengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat ijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias."

Väristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän puunkantoa vasten.

Ja katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät peljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille puhunut.

Yks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä, varastihe ulos Andrén silmistä.

Mielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät' etua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän voittaa tahtoi.

Hän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.

Hiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.

André piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit' edelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa ja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin eläinkesyttäjän hermot.

Ja nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä silmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas "kohtaloonsa" ja -- esimiehensä valtaan.

Arastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles piiloutui ristin edessä.

He pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös tunturille päin.

Mutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen tähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes André tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.

Runoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, -- mutta millä hinnalla?

Hän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa tämän verestä.

Todistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen tuomiopäivänä.

20. LUKU.

Siinä makasivat he -- -- äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa lumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli hänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen siltä kohdalta.

Thorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin välkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.

"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata jälleen?!"

"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."

André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit' aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen äitinsä kasvot!

Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.

Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut, vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon hartioille.

Hän kavahti seisoalleen.

"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.

Thorsen nosti kätensä.

"Älä kiroa!" sanoi hän.

"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää ensimmäisen kiven".

"Andreas", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, "minä hylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun kenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa nähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään maininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin rakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa ja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään lupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta viattomuuteni ja sitten -- hylkäsi minut."

"Hänen nimensä!" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja harnaasti henkeä vetäen.

"Kreivi Vasili!" virkkoi Aina.

"Kreivi Vasili!" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Tuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.

"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin minä kuukaus sitten Tromsöössä, -- hän oli tullut vanhaksi mieheksi. Andreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist' elämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa köyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt, häpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt ain' ikävöiden sinua."

"Aina, Aina!" itkien nyyhki tuo vanha mies. "Miks'et ole ennemmin tullut kuin vasta nyt?"

"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se korvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos, mutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut nöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut seitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.

"Vaimo," sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. "Sinä tulit, vaikka vast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle sydänveres."

"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen vetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa. Tuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli".

"Lapsi, lapsi!" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä veren vuotamista, "minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole epäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua."

"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut tuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas, anna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut pelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen kumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!"

Andreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka seisattui kanttorin asumuksen edustalle.

Veren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne jälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He silmäilivät häntä.

Kreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento, vastenmielisesti otti hän hatun päästään.

"Kreivi Vasili," virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, "mit' olette syntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks! tänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!"

Sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä pulkkaansa ja -- ajoi matkahansa.

21 LUKU.

"Karasuanto -- Tammikuulla.

Ma chera fille![16]

Koska persoonallinen läsnäoloni Kautokeinossa nykyisten katalain ja erittäin tukalain asianhaarain vallitessa olis täydellisesti väärin asetettua, nim.: olis poissa paikaltaan, matkustan minä täältä suoraan Pietariin, joss' ai'on viettää talven ja päälliseks odottaa teidän tuloanne.

Ilma Finmarkeniss' ei minusta tunnu hyvältä, se ei soinnu minun ruumiini rakennukseen.

Viattomaksi ja syyttömäksi todistaminen olis kerrassaan liiallista, -- tarkoitan tuota tapahtunutta, -- vielä sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä jollain tämmöisellä tulisin samalla tunnustaneeks erään vian, jota minä -- rikoksena -- en voi osakseni ottaa. Herrasmies on velvollinen täyttämään kaiken sen, minkä hänen omantuntonsa hänelle myönnyttää.

Ett' yhden kerran nuoruuteni päivinä olen hätäisän matkustuksen tehnyt ruotsalaisessa Lapinmaassa, mutta norjalaisell' alueella käymättä, on tosasia, mutta mi myöskin on tosasia, on se, että minä -- parole d'honneur! -- olen yhtä vähän aavistanut, että tuo murhattu Karasuantolais-vaimo oli Kautokeinosta kotoisin, kuin myöskin, että hän -- quel fatalite (mikä sattuma!) -- oli kanttorin vaimo.

Käytökseni häntä kohtaan oli luonnollisesti järjestynyt hänen arvonsa mukaan, eikähän aatelismiehen kunnialta voitane enempää vaatiakaan.

Tyttäreni, sä lienet niin hyvä, ettäs sillä hellyydellä, mikä näin tukalassa tilaisuudessa tarpeellinen olla saattaa, appi-isälles esihin viet minun sympathiani eli myötätuntoisuuteni ja vilpittömän osanottamiseni hänen aviolliseen tragediiaansa (surunäytelmäänsä), jossa minä kaikessa viattomuudessani, onnen kohtalon määräyksestä, olen noin onnetonta näyttöosaa näyttelemään joutunut. -- Ken kohtaloansa vastaan voi sotia?

Aivan epäilemättömänä pidän, että hän minulle anteeks antaa, kun minä, kiitos kaunis täydelliselle tietämättömyydelleni, en tuota vaimoa tiennyt hänen puolisokseen enkä siis tosasiassa ole tahtonut enkä myös olekaan loukannut häntä.

Mitä hänen pojalleen sitä paitse olen tehnyt, täytynee näin bon ton'isten (hyväsointuisten) herrasmiesten kesken pitää jonakuna satisfactioonina (loukkauksen sovituksena).

Sinun mielistynyt isäs Henri Vasili."

Olga kietas kätensä Andreas Thorsenin kaulaan.

"Anna anteeks hänelle, isä," lausui hän. "Anna hänelle anteeks minun tähteni."

"Minä olen hänelle anteeks antanut," vastas vanhus, "minä olen hänelle anteeks antanut _hänen tähtensä_. Lapseni, oletko oikeen hänen kasvonsa nähnyt?"

Aivan kuin marmoriin hakattuna lepäs siellä kainulaisvaimo valkoisella vuotehella ja rauha kuvautui hänen kasvoillaan.

Poliispalveliat olivat, olivat vihdoin viimeinkin Kautokeinohon saapuneet, ja Lamik Rikkut toisten vallattomimpain kapinan nostajain kera oli vangittu.

Andreas Thorsenin vaimo ja vallesmanni haudattiin, ja pispa, joka päivää ennen oli paikalle saapunut, itse toimitti hautausmenot.

Myrskyn jälkeen oli tyyni tullut.

Katuin, surren ja murehtien kokoutuivat lappalaiset noiden murhattujen vereksille haudoille.

Hehän olivat murhanneet nuo kuolleet, ja olihan Jumala vaativa heidät heidän kädestään!

He olivat selvinneet juovustilastaan ja kauhistuen näkivät nyt, että lyönti oli kohdannut kanttorin vaimoa, häntä, juuri häntä, jota he kaikin olivat odottaneet, ja joka nyt oli tullut hänen henkeänsä pelastamaan -- -- heiltä, ja sitten kuolla!

"Jumala antakoon anteeks! Jumala antakoon meille anteeksi!" huusivat he. "Anna meidän itkeä kanssas! Isä Thorsen! Suo meidän hänet ostaa takaisin kyynelillämme!"

Ja Andreas Thorsen katseli heitä, kun nämä, yks toistansa seuraten, heittäytyivät kasvoillensa maahan hänen jalkojansa halailemaan. Vanhuksen kasvot olivat ikäänkuin kirkastetut.

"Sä olit kuitenkin niin rakas mulle!" lausui hän.

Hänen elämänsä pulmaisa arvoitus oli nyt ratkaistu, ja nyt oli hän katsellut Jumalan vapahdusta.

Sittenkun pispa oli puheensa lopettanut astui Jakob Tudekas esihin haudan partahalle.

"Samelaiset," sanoi hän paljastaen päänsä, "minä tunnustan, että minä olen mennyt harhaan, minä olen poikennut Jumalan sanan totuudesta. Minä olen anteeks anonut Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt minä hylkään tuon väärän uskon." Tuskin kuuluvalla äänellä, itkun pusertamana, lisäsi hän:

"Minä pyydän noilta kuolleiltakin anteeks." Huokaillen ja ähkyen lankesivat lappalaiset polvilleen, nostivat ylös kätensä ja huusivat:

"Kuolleilt' anteeks anomme!" Sitten lukivat he kuuluvasti niitä rukouksia, joita pispa heidän luettavikseen edellä luki.

Kapina oli ohitse; tukahdutettu yhdell' iskulla.

Hitunen todellisuuttakin tuossa liikkeess' ilmautui siellä ja täällä, mutt' useimmat kuitenkin pian hoksasivat, ett' uusi paikka vanhaan vaatteesen pantuna rikkoo koko vaatteen.

Nuo herätyksen hedelmät, jotka näkyvin pääsivät, osoittivat kuitenkin, "ett' uskonvimma oli sisältänyt jonkun verran Jumalalle mieleistäkin murhetta, vimmaiset tuulahdukset kumminkin tähtäsivät Häntä, jok' yksin ja ainoastaan antaa sielun rauhan."[17]

Paloviinan juonti samoin kuin sen kauppakin oli täydellisesti lakannut ja vanhemmat nauttivat lasten opetusta kaksinkertaisell' innolla.

Jumala oli antanut "hengen tuulahduksen" leuhahtaa kansansa ylitse, ja Kautokeinon seurakunta lähetti uudistetun pyynnön saadaksensa papin, jok' asuis vakinaisesti siellä ja osais heidän omaa kieltänsä.

Kun hallitus edellisiin tapahtumiin ja pyyntöön nähden oli huomannut papin tarpeellisuuden, niin lappalaisten toivomus vihdoin viimeinkin täytettiin vuonna 1852.

Ruumissaaton kirkosta lähdettyä, istui vielä jäljellä lappalaisvaimo eräällä hautakivellä nyyhkyttäin itkien.

Seimke oli tuo. Laps hänen polvellaan oli ruvennut itkemään, vaikk'ei hältä mitään puuttunut, mutta Seimke ties tämän itkevän isänsä synteilyjen tähden.

Lamik Rikkut noiden toisten vangittujen kanssa oli lähetetty vankeuteen Tromsööhön, missä hän esivaltaan vaikutti urhealla lujuudellaan ja hehkuvalla vakuutuksellaan.

Kaikki kokeet, saada häntä huomaamaan syntinsä, olivat kuitenkin kerrassaan hedelmättömät. Jok' ainoan Raamatun lauseen odan, joka häntä vastaan asetettiin, käänsi hän taitavuudella ahdistajaa itseä vastaan.

Joka kerta kun pispa jätti hänet hyvästi lausuen: "Jumala olkoon sinun kanssas", vastas Lamik Rikkut aina uhmeasti ja itseensä tyytyvänä:

"Aivan varmaan! Minä jään tänne kaiken Jumalan voiman kanssa, ja niinpä menee pispa tiehensä ilman Jumalatta!"

Muutamat metelin nostajista tuomittiin vankeuteen, mi lyhemäksi, ku pitemäks ajaksi, toisia taas vesi- ja leipä-vankeuteen, mutta metelin itse johtajina tuomittiin Lamik Rikkut, eräs toinen lappalainen ja kaks vaimon puolta kuritushuoneesen Kristianiaan. Se lappalaisista, jok' antoi kuolon iskun vallesmannille, mestattiin.[18]

Heidän tuomioissaan otettiin kuitenkin melkoisesti huomioon armoittamiseen kehoittavat asianhaarat, että, näette sen, fanatismi oli jollain tavoin saattanut heidät syynalaisuudettomiksi.

"Tuomios, Lamik Rikkut, on langennut," vakuutti pispa.

"Minä vetoan isän, kuninkaan päätettäväksi," vastas Lamik Rikkut karskisti. "Minä tahdon koetella, onko hän Jumalasta vai perkeleestä."

Kun tuomio armoituksetta palas takaisin, repäs Lamik Rikkut sen kahtia, huudahtaen:

"Isä kuningas on tuomittu! Anathema (kirous) langetkoon tuomitulle!"

22. LUKU.

Tällä välin väippyi André elämän ja kuoleman välillä.

Hänen elonsa rakennus hänen ympärillään oli rojahtanut kokohon ja haudannut hänet.

Hänen teeskennelty ideaalinsa katosi tyhjyyteen. Todellisuus asettautti hänen eteensä; se pakoitti hänet itseänsä silmihin katsomaan.

Hänen äitinsä oli langennut vaimo, hänen johtajansa ja kasvattajansa oli hänen äitinsä viettelijä, ja kaiken tämän romun keskellä seisoi ainoastaan hänen isänsä horjumatonna, suorana, ilman huojahtamatta; se isä, jota hän oli epäillyt ja kartellut häntä. Sielläp' oli viimeinkin suuruus, ja tuossa suuruudessa varmaan asui joku jumaluus.

Täm' oli hirvittävä herääminen unelmasta. Tuossa kuolon taistelussaan sai hän todellisuuden tuekseen ja havaitsi, ett'ei se ollutkaan etheriä (ohuinta kaasua), vaan tanevaa lihaa ja verta.

Hänell' oli syytä äitinsä kuolemaan, samaa myöskin vallesmannin, hän oli tappanut nämä, ja Herran käsi lepäs raskaasti hänen päällään.

André oli havahtunut ja näki, että hirmuist' oli langeta elävän Jumalan käsiin.

Hän oli nyt kokenut, kuinka uskonto saattaa tulla joksikuksi joko -- tai, hän oli tuntenut, että se oli elinvoima, ja hän oli kokenut, että löytyi Jumala, joka sanoo: "minä olen Jumala, eikä minua paitse ole ketäkään."

Kuni Herodes oli hän tuomittu, ja hänen pilkkaava ylpeytensä oli punnittu ja aivan köykäiseksi löydetty.

Hän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä kohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: "Jumala antakoon anteeks, lapsukaiseni", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä päällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis saanut kuulla.

Se nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin lohdutuksensa.

Tämä raskas, kömpelömäinen käsi, jonka koskettamista hän oli vihannut, se lepäsi nyt hengetönnä ja kylmänä.

Taudin houreissa pyysi André, että tämä laskettaisiin hänen päänsä päälle.

Hänen isänsä ja vaimonsa eivät saaneet mennä hänen luotansa.

Hän huus heidän nimiänsä, ja raivoisassa kuumeessansa taisteli hän lakkaamatta heidän elämästänsä. Hän oli olevinaan näiden kahden vainajan kuolonkamppauksess' uudelleen ja uudelleen, siks kunnes se hänet itsensä kulutti.

Andrén rakkaus vaimohonsa ja isäänsä murtautui viimein aivan estämättä esihin läp' itsekkäisen kalliomuurin, aivan kuin kaikkea nielevä, tulivuoresta tupruten vyöryvä laavavirta. Itsekkäisyys oli murrettu ja epäjumalan kuva kukistunut maahan. Rakkaus tasoitti epäsoinnut ja loi uudelleen tuon rikkuneen yhteyden.

Ja Olga sovitti pojalle sen, mink' isä oli äidille rikkonut.

Ahdistuksessa rakastettunsa kadottamisesta, oppi tuo voimakas vaimo tulemaan lapseksi, jättämään tahtonsa Jumalan käteen.

Pelkistettynä ja puhdistettuna kasvoi hänen rakkautensa niin, että se tuli yhtä suureks kuin tuon vanhan miehen, jok' äskettäin oli vaimonsa ruumista siunannut.

Vanhus vei hänet edes Jesuksen jalkain juureen, ja siellä taisteli Olga puolisonsa hengen edestä, siks kunnes Jumala oli siunannut hänen rukouksensa ja vapahtanut Andrén Olgalle ja hänelle itselleen.