Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ANDRÉ KAUTOKEINOLAINEN

Kertomus perimmästä Pohjolasta

Kirj.

LAURA KIELER

Suomalaisen asun antoi Antti Tervo.

Tampereella, Emil Hagelberg'in kustannuksella. Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.

JOHDELMA.

Pieni näytelmä, joka seuraavassa kertomuksessa lukijan silmäin eteen tuodaan, tulee varmaan usealle näyttämään jokseenkin haaveelliselta, melkeinpä, niin sanoakseni, luonnottomalta, mahdottomalta pääjohteellensa; mutta se ei kuitenkaan sisällä yhtäkään tapausta, ei yhtäkään luonnetta, eik' ainoatakaan olosuhdetta, joll' ei olisi todellisuudess' ollut vastattavata kuvaansa, vaikk'ei juuri kaikki olekaan tapahtunut Kautokeinossa, niin on Ultima Thule kuitenkin ollut näyttämönä kaikelle, samoin kuin -- itse kapinaan katsoen -- _ei niin ainoata_ lausumaa ole käytetty, jok' ei sanasta sanaan olisi lappalaisten itsensä puhumaa.

Kun minä tänä norjalaisen Finmarkenin historian kauhuaikakautena olin vaan lapsi, niin on minun, tosiasioita tutkaillessani, täytynyt neuvoja etsiä samoista lähteistä, joihinka historiallisten romaanien kirjoittajat alinomaa saavat turvautua -- useimmiten sill' edulla, että myöhempi sukupolvi arvostelee asioita tarkemmin ja tasapuolisemmin kuin saman aikainen, ja että sellaiset olosuhteet, jommoiset täss' on esitetyt, Ultima Thulen seutujen kaltaisina, usein näkyvät kirkkaimmin etäämmältä katseltuina.

Mutt' eipä kuvaus kuitenkaan ole sen vähempää saanut eläkettä siltä valtaavalta vaikutukselta, jonka lapsensielu sai tuona unhoittumattomana talvi-iltana, jona hirmusanoma salaman nopeudella ja mahdilla saapui Tromsö'hön vanhempaini kotihin, johon se ensin ehti, piispan ja piirinamtmanin isälläni vieraissa ollessa, ja levitti hätää sekä hirmua herätti jokaiseen mieleen; jonka tuottamasta, tuimasta hermotäristyksestä minun äitini pian kolmivuotinen sairaus on alkuansa, ja joka vaikutus sentähden on minua siit' alkain aina seurannut, synkeänä ja unhoittumattomana muistona.

Perimmäinen Pohjola tarjoo suurimmassa mitassa jotakin seikkailun tapaista ja elämässä tavatonta, joka usein voittaa fanttasiian (mielikuvimon) rohkeimmatkin luonnokset.

Päähenkilön suhteen on minun erittäin muistutettava, ett' alkuperäinen, originaali, jonka minä tunsin, isinensä ja äitinensä olivat henkilöitä, todellisuuden lihaa ja verta, jonka ne harvat norjalaiset, mitkä olivat persoonallisessa tuttavuudessa heidän kanssansa, voivat kyllin kyllä todistaa, eroitus originaalin ja kopian välillä on siinä tosiasiassa: originaalin (alkuperäisen) runoelmat eivät koskaan edemmäksi ennättäneet kuin hänen omihin kätköihinsä, jota vastaan hänen elämänsä oli paljoa seikkailusempi ja vieläkin romantillisempi kuin kopia onkaan uskaltanut hänet esittää, aivan pelkästä pelosta, ett' ehkä kertomuksen luotettavaisuus tehdään epäilyksen alaiseksi.

Nämä todet tapahtumat ovat kumminkin, niin paljo kuin mahdollista, käärityt runon verhoihin, mutta tähän on vaatinut kunnioitus vielä eläviä henkilöitä kohtaan. Erityiset ajankohdat ovat muutetut ja sovitetut niihin vaatimuksiin, joihin runon supistettu muoto välttämättä pakoittaa.

Suomalaiset, nuo skandinaavilaisten ja venäläisten maiden alkuasukkaat, ovat aikojen kuluessa jakautuneet moniin pienempiin heimokuntiin, jotka kaikki, aina itsistä Suomenmaan suomalaisista Pohjolan kääpiöihin, lappalaisiin (samilaisiin) ovat kauas eroitetut ja lienevätpä vienossa vihollisuudessakin toistensa kanssa. He ovat kirjallisessa suhteessa -- etenkin Norjassa -- harvoilla poikkeuksilla, yhtä viljelemätön vainio kuin itse pohjoisnavan seutumaat, joku sielutieteellinen terra incognita (nimensä ilmoittamaton maa), ja minä olen päättänyt uhrata osan heikkoja voimiani pienelle koetukselle, valaistakseni heidän elämänsä kohtia.

Jos nyt tämä minulle edes joinkin onnistua vois, niin olis tuo jonakuna sydämen kiitoksena minun puolestani Ultima Thulelle, jonka taivahan alla minä ensin valon näin, jonakuna tervehdyksenä sille kansalle, jota minulla, vaiherikkaan elämäni ajalla, on niin usein ollut syy oppia tuntemaan ja myötätuntoisuuden lämpimyydellä rakastamaankin. Se on myöskin jonakuna rukouksena niille kristityille, olkootpa he sitten norjalaisia, ruotsalaisia tai suomalaisia, jotka järjestävät kauppapalatsia ja säätävät laitoksia puutetta kärsiväin ihmisten paraaksi, ett'eivät _kokonaan_ unhoittaisi heitä, heitä jotka Ultima Thulen tundrilla, viluisilla vaeltelevat.

Jokainen, ken oppii tuntemaan näitä pohjoisnapaseudun poikia ja tyttöjä, on aivan varmaan havaitseva heidät sekä armeliaisuutta että rakkautta ansaitseviksi.

Laura Kieler.

Köpenhavn, Huhtikuussa, 1879.

1. LUKU.

Maapakolaisella, tuolla perimmässä Pohjolassa, joka kantaa norjalaisen Finmarkenin nimeä, on vivahdus viehättäväisyyttä ja suloutta, kaiku huolirunoisesta runollisuudesta, jonka joku sokea sattuma on tuonne korkealle Jäämeren rantamia vasten viskannut, ja jonne se sitten on jäänyt kätketyksi ja -- unhoitetuksi.

Kiiruhtakaammepa tuonne ylänkö maisemalle, nyt kun kesä on vielä: sillä Ultima Thulen (perimmän Pohjolan)[1] kesä on onnistunein kuva ihmiselämästä. Sehän on sangen lyhyt. Se on verrattava liljahan, joka tänään kukoistaa, mutta huomenna pätsiin heitetään.

Roima saappaat vedämme jalkoihimme ja kiiruhdamme Nordlandenin kolean ja alastoman louhikko rannikon ohitse, jonka tuhannet vuonot viileskelevät kaitaisiksi kaistaleiksi, ja jota sataiset saaret seppelöivät ja jäisen meren vaahdot valelevat, ohi Nordlandenin, jonka monet monituiset, oudot asiantuntemattomat Finmarkeniksi luulevat.

Sen meripeikkojen ja aavetten ohi kiiruhdamme, ohitse sen einehittömiksi hartaudellisesti kieltäytyneiden kallioiden ja hirmuttavan jylheyden, me riennämme Pohjolahan!

Tunturiryhmät muuttuvat täällä vähitellen laakeammiksi ja eheämmiksi, ne laskeutuvat laaksoihin vähittäin viettävinä ja kauniimmin kaartavan muotoisina. Hongat kohisevat harvemmassa, sammalien valtakunta alkaa nyt.

Valkoinen jäkälä levitäksen auringon paisteessa niinkuin viti Finmarkenin tundralla[2], muuramet kutovat keltaisen, vedeltä välkkyvän vaipan, ja hernekasvien tuoksun täyttämä ilma virtaa meitä vastaan.

Olemme nyt ylähällä Pohjolan kehäkkeessä!

Vastenmielisesti kääriytte levätteihinne ja ajatuksissanne alatte jo jäätyä.

"Olemmehan ylähäll' ijäisessä jäässä ja ikuisessa lumessa!"

Ei, eipä toki! Ettepä kenties koskaan ole etäämmäll' olleet totuutt' aavistamatta.

Finmarken ei ole ikuisen jään eikä sadunsankarien maa. Siell' ovat laveat tasangot, joita syvät vuonot ja lohirikkaat joet yhdistävät, siell' on Bardo ja tuo kaunis Monselven, jossa vehreät niityt, aarnio hongikot, hyvin rakennetut talonpojan talot, kypset mansikat ja viinamarjat matkustajan saavat hämmästyneenä mykäksi; siell' on kahden-, kolmenkymmenen penikulman pituisia laaksoja, joita pitkillä piustoilla haaksikululle kelpaavat Alten- ja Tenojoet vettävät, ja joiden rehevät ruohokot ja lehdekkäät lehtimetsät aaltoilevat.

Joka kesä tulee monenvärisiä muuttolintuja ylähälle Finmarkeniin. Nämä kirjavat vieraat ovat tulleet tänne kesää viettämään Englannista, Saksasta, Ranskasta, Ameriikasta, onpa Hispaniasta ja Itaaliastakin joukkohon joutunut. Laulavin, kaakottavin ja pakinoivin parvin asettuvat nämä jokien äyräille ja ylängöille.

Kesän kuluttua palajavat nämä kuitenkin takaisin -- alas etelään päin. Jokien varret jäävät autioiksi, ja tunturitasangot ovat tyhjinä, mutta heidän iloisen laulunsa, pakinansa ja naurelunsa kaiku on jäljelle jäänyt. Tunturit ovat sen säilyttäneet ja uskollisesti kertovat sitä.

Tässä kaukaisessa maassa tulvailee vuoden kolmena kuukautena monta kansallisuutta, ja juuri sentähden, että se on tuoll' etäällä ja niin eroitettuna. Näyttääpä siltä kuin tämä ei kuuluisikaan "maailmaan" ja juuri sentähden "maailma" etsii sitä.

Finmarkenin rannikoita vastaan vuosittain taittuvat kuohuvan ja metelöitsevän maailman meren hyöteet ja joka kerta hyökäyksen takaisin taittuessa, on se heittänyt yhtä ja toista, huonoa ja hyvää ylös näille rantamaille.

Maailman suuren soittokunnan saattama kaiku yhtämittaa kajahtelee tuonn' ylös Ultima Thulehen. Kansa siell' on puoliks erakoita, puoliks yhteiselämän ihmisiä, ja täss' ilmiöss' on juuri sen suur' omituisuus.

Kiittää tulee edellämainittua keskuuselämän vaikutusta, joka kalastajille samall' antaa selkeämmän ja laveamman ajatuspiirin kuin luuliskaan.

Finmarkenissa poreilee sampanja, jot'ei missään muualla Skandinaaviassa; se kumpuaa ja -- vaahdoten ylitsevuotaa. Täm' on se maa, miss' "aikoinansa norjalaisitta ruhtinassuvuill' oli olopaikkansa," eläen ylöllisyydessä ja ylpeydessä, vaikkapa vaan perikato olikin oven edessä, ja tämmöinen ulkomaan loisteliaisuus on takistainnut tämän maan kuorettomiin kivihin.

Sinertävillä Alten- ja Tenojo'illa finmarkenilaisen valkoiset venhepurjeet liehuvat niinkuin kalalokin siivet!

Auringon helteiset laaksot, koivukumpuen koreilevat ja peitetyt pehmoisilla sammalvaipoilla niinkuin sametilla!

Riemuitsevat linnut ja tuoksuvat kukkaset, kuik' olette tulleet tänne näin korkealle?

Hämmästyneinä kysäisette Te:

"Kuinka on mahdollista kaikki tämä pohjoisen leveyden 70 asteella? Mik' ihme on luonut tämän?"

Ja vastaus on; "Golf-merivirta!"

Mutta kesä rientää, niinkuin tuulen liekka kaislistossa, ja talvi tulevi sijahan.

2. LUKU.

"Meidän täytyy eritä, Andreas."

"Eritä!"

Norjalainen katsoi kainulaisvaimoansa, jok' oli ovehen päin vetäinnyt. Hän katsoi ja seisoi kädet ristissä rinnoilla. Tuhkanväriset hiukset laskeusivat vaimon hartioille, ja kamala tuli leimahti hänen mustissa, syväll' olevissa silmissään. Vaikka ruma, oli hän kumminkin hurmaava hulluuteen asti, tämä pohjolainen valkotukka mustalainen. Hän oli huikaiseva, tenhomainen rumuus.

Hiljaisuus vallitsi tuossa matalassa majassa; ainoa kuuluva ääni huoneessa oli nukkuvan lapsen hengitys. Tämä nukkui vanhempainsa keskellä pienoisessa sängyssään.

Andreas Thorsen katseli ainoastaan tuota valkoista päänalaista ja lapsen päätä, jota valaisi talikynttilän himmeä valo. Ikäänkuin sumuss' eroitti hän ainoastaan himmeästi sen olennon, joka tuoll' oven suussa seisoi; ne sanat, mitkä hän oli puhunut, tuntuivat hänestä kauhealt' unelmalta, -- "hän ei, oi Jumalani, ollut niitä sanonut, hänell' ei ollut sydäntä niitä sanomaan!"

"Anna minulle vapaus, Andreas."

"Vapaus? -- Antaa sinulle -- vapaus? -- En."

"Mutta mä menen kuitenkin."

Thorsen kapsahti seisoalleen, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.

"Minne, Aina?"

"Ulos, maailmalle."

"Kenenkä kera, Aina?" huudahti hän sielunsa tuskissa.

"Se tulee jäämään minun salaisuudekseni," vastas Aina lyhyesti.

"Oletko koskaan rakastanut minua?" kysyi Thorsen.

"Tuota toivoin, mutt' eipä siitä mitään tullut."

"Mutta -- siit' ei mitään tullut," uudisti hän. Tämä päätös ratkaisi hänen elämänsä onnen kohtalon. "Mutt' eipä siitä mitään tullut?" Hänen toivonsa, hänen pyrintönsä, työskentelemisensä, hänen rakkautensa kärsivällisyys voittaaksensa tämän viljelemättömän sielun, vaimonsa sielun, taivuttaaksensa tämän omansa kaltaiseksi, miten hän oli toivonut silloin, kun hän kuusi vuotta sitten hänet sylihinsä sulki ja Ainallensa anoi Herran siunausta -- täst' ei tullut mitään! Kaikki, kaikki tyyni näki hän nyt olevan rikottuna jalkainsa edessä.

Horjahdellen käveli hän tuon pienen sängyn luo, hän tarttui lapsehen, samoin kuin hukkuva epätoivossaan kiinni ottaa pelastuspolahan, ja kieppoi lapsen ylös. "Aina!" huudahti hän. "voitko jättää lapsesi?"

"Voin kyllä."

"Etkös rakasta häntä?"

"En"

"Lapsi, lapsi, katso äitihis! Hän ei tiedä, mitä hän itse sanoo."

Tuo pienokainen, joka peljästyi äidin, julmuutta kuvaavia kasvoja, purskahti itkemään ja painoi päänsä isän rintaa vasten.

"Niin, siinä näet sä," naureli Aina ivallisesti, "velka velasta. Hän ei rakasta minua, hän on isänsä lapsi. Anna minulle vapaus, Andreas, anna minulle vapaus. Viis vuotta olen ollut elävältä haudattuna Kautokeinossa. Naimisiin menit kanssani sulkeakses minut tänne lukkarinvirkataloos, kirjojes keskelle. Minun tulis lukea, miten sinäkin, käydä koulua ilmoisen ikäni, minun tulis olla vakava, minun tulis olla siveä. Minä vihaan kirjojas, minä vihaan sinua, sinä kirjakoi, sinä naatistunut nyökkäpää! Mä olen nuori, tahdon tanssia, mä tahdon elää, minä tahdon mennä."

Tuo luonnonlapsi näytti kesyttömältä eläimeltä, jonka vaisto vaatii vapautta; juur kuin eläin vaappui hän varpaillansa murtautuaksensa ulos vankeudestansa.

Tuimaa tuskaa ilmaisevilla, mutta samalla armahtavaa rakkautta vakuuttavilla silmäyksillä Andreas katseli häntä. Hän ymmärs Ainon aivoituksen, hän ties, että tämä sen, minkä hän häneltä kieltää, on varmaankin varastamalla hankkiva itsellensä. Parempi siis, kymmen kertaisesti parempi sekä hänen ett' Andreaan tulevaisuudelle, jos hän nyt vapaalla tahdolla Ainalle antoi sen, mitä hän halusi.

"Lapsoseni," sanoi hän surkumielisesti, "no mene ja tanssi itses väsyksiin!"

"Anna minulle täys vapaus, Andreas! Eritkäämme, niin jään minä sitten tänne siks, kunnes ero säännöllisesti suoritetaan."

"En," vastasi Andreas. "En minä tahdo olla valapatto Jumalan edessä, en sinun enkä itseni puolesta. Viimeistä turvaas en sinulta tahdo ryöstää."

Andreas auttoi häntä päällysvaatetta yllensä asettaessa.

"Sinä menet kait äitis luo?"

"Niin; kun otan sukset, niin tunniss' olen siellä."

"Huomenna lähetän tavaras sinne."

Poikanen nousi sängyss' istualleen ja ihmetellen katseli heitä.

"Meneekö äiti ulos?" kysyi tämä.

"Niin -- äiti menee ulos," vastas isä.

Aina silmäs ympäri huonetta, katsahti lasta, käännähti kiireesti poispäin. Olipa jotakin petomaista hänen silmissänsä, samalla kun hän ahmaisi kaikki yhdell' ainoall' arastavalla silmäyksellä.

Thorsen otti kynttilän ja saattoi häntä ulos etehisen avoimelle ovelle.

Paljo lunt' oli tullut, ja korkealla mäen kukkulalla seisovan kirkonakkunat kimaltelivat kuun hopeavalossa.

Mies katseli vaimoansa.

"Kun, lapseni, olet vaeltanut itses väsyksiin," sanoi hän tyynesti, "niin tiedät, minne voit kääntyä takaisin levähtämään. Ja vaikka kuinkin paljo olet minua vastaan rikkonut, niin olen minä kuitenkin sinun aviomiehesi ja sinä minun vaimoni. Onhan kotoni niin Jumalan kuin ihmistenkin silmissä sinun ja se on ain'ijan sinulle avoinna. Rakkauteni on riittäväinen sekä sinulle että minulle ja tämä pelastaa meidät molemmat."

Hän kumartui ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.

"Jää hyvästi, Andreas."

Ylevänä ja suorana seisoi Aina miehensä edessä kainulaisen kovuuden ja hillimättömän uskaliaisuuden elävänä kuvana.

Andreas ojensi hänelle kätensä.

"Jos sä joskus maailmass apua tai suojelusta tulet tarvitsemaan -- tai -- jos joku olis häijy sinua vastaan, niin tiedät sä, että minä olen se suojelija, jonka Jumala sinulle antanut on. Tahtoisin sydänvereni antaa edestäs, jos vaan sitä pyytäisit."

Hän syösti sompasauvan lumehen.

"Jää hyvästi, Andreas."

"Jää hyvästi, lapseni! Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puolehes ja antakoon sinulle rauhan!"

Kun Andreas väräjävin äänin lausui tuota israelillista siunausta, niin Aina jo hiihteli hitaisesti vastamäkeen.

Andreaan silmäykset seurasivat matkaajaa. Hän ennätti ylös harjulle, ja hänen solea vartalonsa näkyi selkeästi tähtitaivasta vasten.

Kotvasen vielä seisoi Andreas etehisen avoimella ovella heikosti toivoen, ett'eikö hän kääntyisi ja näkisi hänen siellä seisovan kynttilä kädessä, ja että hän huomaisi miehensä odottavan häntä.

Mutta hänp' ei katsahtanut taaksensa. Hän hiihtoi verkalleen pitkälle ulottuvan säilöhuoneen nurkkauksen ohitse, ja varjonsa seurasi häntä.

Andreas huo'ahti syvän, tuskallisen huokauksen. Täm' oli kipua, juur kuolon kamppauksen kaltaista. Hän astui matalaan majaansa; laps itki täällä katkerasti. Hän oli jätettykin pimeään yksinänsä.

Andreas meni ja asetti kynttilän akkunalle. Ainan tuli nähdä tämä, meni sitten minne meni; tämän tuli sädehtiä läpi laakson, ja jos hän hetkenkään olis kahden vaiheella, silmänräpäyksenkään -- oi Jumalani, yhden ainoankaan silmänräpäyksen katua tahtois, niin on hän näkevä tuikkivan tulosen, joka takaisin kutsuu häntä.

Sitten hän laskihe polvilleen lapsen sängyn viereen ja kietoi käsivartensa tuon peljästyneen poikasen ympärille.

"Herra Jesus Kristus," rukoili hän, "suo hänen takaisin tulla ja johdata hänet oikealle tielle!"

Lapsi nukahti. Kynttilä sädehti ulos Kautokeinon laaksoon, -- tämä yksinäinen, uskollinen kynttilä voi nähdä virstan matkan, -- ja Andreas odotteli.

Mutt' yön hetket kuluivat hitaisesti, kynttilä kului jalkaan asti, eikä -- ei ketäkään tullut.

Kynttilä sammui. Lopuksi valaisivat ainoastaan taivaan tähdet, peittämättömäin akkunain kautta, hyljättyä miestä, miestä, joka kärsi ja taisteli maltteliaassa hiljaisuudessa. Ainoastaan silloin tällöin joku katkaistu älähdys.

Uskollinen sydän vaikeroitsi kuolon kilvoituksessa.

* * * * *

Muutamia viikkoja senjälkeen, kun Andreas Thorsenin vaimo jätti miehensä, olivat jotkut lappalaiset nähneet Ainan talvikäräjillä Karasuannossa; tässä katosivat jäljet, eikä niit' enää löydetty.

Monet kesät, talvet kului, mutta -- hänp' ei tullutkaan.

"Kyllä hän viimein tulee," sanoi Andreas Thorsen, "hän ei _saata_ olla tulematta, hän tulee _varmaan_."

Hän työskenteli, opetti, luki ja tutkiskeli, miten ennenkin; hänen elämänsä kulku kävi entistä ykstoikkoista rataansa, ikäänkuin ei olis mikään sitä kohdannut tai häirinnyt.

Kautokeinon seurakunta ei nähnyt hänen surustansa muuta kuin hänen hiustensa joutuisamman harmaantumisen ja selkänsä kiireemmän koukistumisen, kuin myöskin, että jokaisena iltana, niin kauan kun Pohjolan talvi kesti, sytytetty kynttilä seisoi yhdell' akkunalla.

Tämä usein paloi sangen myöhäiseen yöhön, samalla kun hän kumaruksissaan istui kirjojensa ja paperiensa ääressä ja kuunteli jokaist' ääntä, jokaisen askeleen narahdusta lumessa.

Mutt' askeleet eivät koskaan olleet Ainan.

Ja ilt'illalta meni Andreas Thorsen levolle, yhäti uudella pettyneellä toiveella ja alati yhtäläisellä rukouksella:

"Herra Jesus Kristus, johdata hänet oikealle tielle!"

3. LUKU.

Norjan ja Venäjän välisen valtarajan, jona jonkun piustan on Tenojoki, mutta sitten oikullisesti taivutaksen Jakobselvenin satunnaisten mutkien mukaan, ylitse voidaan helposti kulkea ja useammassa kuin yhdessä merkityksessä _ylikäydä_, mutt' onpa se kuitenkin kireillä kielloilla ja valtaliitoilla saatu ylitsepääsemättömäksi, niinkuin muuri.

Samalla kun puut mätänevät kenellekään ihmiselle hyötyä tuomatta tuossa asumattomassa venäläisessä maassa ulompana rannikosta, kärsii esim. köyhä kalastajaväestö norjalaisella rannikolla polttopuiden ja rakennustarvetten puutetta; kun jäkälä tiheänä aaltoaa Inarin porolaitumilla, kuolevat norjalaiset porot useinkin nälkään kaltatuilla tunturisyöttiöillänsä, samoin kuin suomalaiset porot tämän salpuun tähden, ikävöiden jäämeri kylpyjänsä, kuihtuvat pois.

Kiittää tulee juuri tätä vaarallista valtarajaa -- ja sen epävarmuudesta todistavat ne monet puuristit, joita venäläiset joko taikauskossaan tai voitonhimosta ovat aikain kuluessa pystyttäneet pitkin Finmarkenin rannikkoa jossa he ovat pitkiä kaistaleita norjalaista aluettä itsellensä anastaneet -- ett'ei Finmarken kuitenkaan enää ole lainrikkojain ja onnettomain tutkintokandidaattein maan-pakopaikkana. Siellä vaaditaan kelvollisia lakimiehiä, kelvollisia jumaluusoppineita ja kelvollisia opettajia ja kasvattajia. Venäjän välitön läheisyys on antanut poliitillisen ja -- tämän seurauksena -- samalla jonkunmoisen diplomaatisen merkityksen.

Tuskin voitaneen maapallolla mainita yht'ainoata pälkärettä, jossa niin vähäisellä ja kaitaisella maan kaistaleella, kummoinen norjalainen Finmarken on, asuu kolme, samojen lakien suojelemaa, samaa uskontoa tunnustavaa ja saman esivallan hoitoon kuuluvaa, niin erilaista kansaa kuin norjalaiset, lappalaiset ja kainulaiset ovat.

Luonteiden erilaisuus kahden ensinnä nimitetyn välillä ilmautuu parhaiten vesillä. Lappalainen ja norjalainen, näette sen, ei koskaan saata soutaa yhdessä; tämä kumminkin on käytännöllinen tosiasia, jot' ei kenenkään auta kieltää. Lappalainen ottaa lyhyitä, nopeita airauksia, samalla kun norjalainen pistelee pitkiä ja voimakkaita vedähtyksiä; samoin edellisen käyntikin on keveästi teputteleva, mutta jälkimmäisen sitä vastaan raskas ja mietitty.

Tuo kolmas rotu, nimittäin Suomenmaasta tänne muuttaneet kainulaiset -- varsinaiset suomalaiset, -- ovat jäykkää, väkevää, teollista ja vireätä kansaa, urhoollisia ja sitkeitä sotureita, uutteria ja tyytyväisiä, mutt' alkuhamasta perineet sitkeän vastustamishengen, jota norjalaiset aikain kuluessa, ajattelemattomasti tehdyillä hyökkäyksillä kainulaisten taikauskoisuutta ja isien tapain käyttämistä vastaan, ovat yhä vaan kiihoittaneet.

Kainulaisella on kielen oppimiskyky, kestävyys ja voimakkaisuus, mutta hänellä sen ohessa on ylpeyden ja jäykkämielisyyden haltijatar, joka hänet helposti houkuttelee törkeyteen ja itsekostoon. Lappalaiseen verraten on kainulaisen ruumiin rakennus pitkä ja voimakas. Paikoillaan pysyvänä työmiehenä ja samalla hyvänä maanviljelijänä, on hänellä niin siveellisen kuin ruumiillisen voimansa tunto. Tämä itsentunto olisi tiedolliseksi ja siveelliseksi eduksi, joll'ei se niin usein turmeltuis ylpeydeksi.

Kainulaiset ovat ymmärryksen ja tahdon kansa, jota vastaan lappalaiset ovat hellämielisyyden ja haaveksivan eli fanttasiian. Eroitusta näiden kahden heimon välillä on, ei ainoastaan luonteessa, vaan myöskin heidän kielessänsä, vaikkapa oletetaankin, että nämä kielimurteet 2,000 vuotta sitten ovat olleet aivan yksi.

Lappalaiset "tuo äärimmäisenä asuva kansa" -- jota Norjassa Finmarkenin mukaisesti nimitetään "finniksi" (suomalaiseksi), samoin kuin suomalaista sanotaan "kväniksi" (kainulaiseksi) -- on taas itse luonto omalla kädellään jakanut kolmeen eri joukkoon, nimittäin tunturi-, joki- ja merilappalaisiin. Ensimmäisen joukkion olo ja elo riippuu poroista Finmarkenin tundralla, toinen parvikunta saa elatuksensa sen jokien lohista ja kolmas osinko taas Jäämeren kaloista. Näillä viimeisillä on kalastuksen ohessa hitunen maanviljelystäkin ja vieläpä, vaikka kohtakin vähän vaurastuneella kannalla, hiukka karjanhoitoa.

Näistä kolmesta nimitetystä ryhmästä ovat tunturilappalaiset pääparvi ja kaikissa suhteiss' ovat etevämmät kaikkia muita samaan kansastoon kuuluvia.

Suuremman varallisuutensa ja kenestäkään riippumattoman paimenelämänsä tähden nauttivat tunturilappalaiset suurempaa kunnioitusta norjalaisiltakin.

Paimentolaisina juuri valtarajalla ovat tunturilappalaiset, näette sen, suuremmasta merkityksestä norjalaiselle valtiolle. Jos poronpaimentajat häviävät, niin samalla häviää välttämätön liikenteen välittäjäkin ja yksi Ftnmarkenin olemisen ja vaurastumisen tärkein ehto. Finmarkenin merkitys ylimalkaan ja sen asumisen ehto suurimmaksi osaksi riippuu paimentolaisista, ja paimentolaisia luonnonlakien mukaan täytyy tunturilappalaisten olla, niin kauan kun poroparvet ja jäkälä ovat olemassa, ja niin kauan kun jäkälän uudesta kasvaminen vaatii viistoista vuotta ja laitumia sentähden täytyy alinomaa vaihettaa.

Aution lumisalon lapsi on kokonansa Jumalan vapaan luonnon ja tunturitasankojen oma. Siell' on hän syntynyt, siell' elää ja siellä kuolee hän. Pohjoisnapa taivaan teltiss' on kyllin kyllä sijaa hänen vapaalle fanttasiiallensa (mielikuvitteellensa), joka on niin vapaa kuin se myrsky, tuisku, jota vastaan taistellen hän ponnistaa eteenpäin, ja voimakas, miten luonnonelementit, jotk' ovat hänen kanssasyntyneet vihollisensa. Nordlandenilaisen ja finmarkenilaisen kehuttu kuvituskyky ei ole mitään lappalaisen kuvituskykyyn verraten; korkeintaan on se pieni kipinä hänen ilmitulensa suhteen.