Part 9

Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.

-- Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan pääse kannelle, sanoin.

Kuuden lasin, kello kolmen, jälkeen hälytin vapaavahdin kannelle ja reivasin märssipurjeet.

-- Olkoon menneeksi, mutta kyllä minun mielestäni vielä olisimme voineet kantaa enemmän purjeita, sanoi kapteeni. Ei ollut varaa pitää miestä rouva Fiddlerin vartijana. Kapteenin tytär ja Chimb vartioivat yhdessä hullua raukkaa. Lelusta oli myös apua; hänellä ei ollut halua hypätä mereen. Ei mennyt ylähanganvahti kahdeksan lasin jälkeen nukkumaan. Arvasimme, ettei siitä unesta tulisi pitkällistä. Heti kello neljän jälkeen rupesi mr. Rogers vähentämään purjeita, ja kahdeksaan mennessä oli päällä vain alamärssipurjeet ja pari alimmaista taakipurjetta, nekin reivattuina. Laiva ei nyt enää kulkenut päämäärää kohti, ja vielä vähemmin sitä kohti, mihin sen kokka viittasi. Se kulki alahangan loorinki edellä Chilen rannikkoriuttaa kohti. Ei voinut pitää niin paljon purjeita, että se olisi kulkenut eteenpäin sen verran vain, että se tottelisi peräsintä. Kaksi miestä seisoi peränpidossa, ja heillä oli täysi tosi pitää pyörästä kiinni siten, ettei se päässyt varastamaan. Luulimme voivamme todeta, että guanolasti ruumassa oli siirtynyt vähän alahankaan, koska laiva oli mielestämme liian paljon kallellaan. Päätimme kääntää laivan toiselle keulalaidalle. Se ei ollut helppo tehtävä! Eihän tämä temppu voinut tapahtua, kuten tavallisesti, läpi vastatuulen. Laivan oli käännyttävä kuten lehmän, takapuolitse. Laiva teki siis lehmänkäännöksen ja makasi nyt kallellaan. Kapteeni ja Rogers toivoivat, lapsellista kyllä, että lasti nyt valuisi hän takaisin, joten laiva joutuisi tasapainoon.

-- Kääntymisestä keulalaidalle on se etu, että se ehkä vähän estää vauhtia, jolla lähenemme rannikkoa, mutta jos niin on, kuten luulette, että lasti tällä keulalaidalla menee paikoilleen, niin olemme hukassa. Silloinhan emme tiedä, milloin guano näkee hyväksi muuttaa paikkaansa puolelta toiselle, sanoin.

Tämä lehmänkäännös oli toisaalta epäedullinen, sillä siihen meni lähes puoli tuntia, ja sen ajan laiva kulki suoraa päätä rannikkoa kohti.

-- Meidän olisi ajoissa pitänyt suunnata enemmän länteen, huomaan sen nyt. Mutta tahdoin kulkea suorinta tietä, sanoi kapteeni.

XVI.

Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita, kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät, on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina, riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse pujahtamaan kannelle.

Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä, mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki, mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella. Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin. Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.

Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri taudista.

-- Onko noissa henkeä? kysyin.

-- Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita, päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään. Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa minua, sanoi Chimb.

Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.

Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen. Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin. Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.

-- Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!

-- All right! sanoi Mack.

-- Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin Mackille, katsottuani kompassia.

-- Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.

Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni. Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille. Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:

-- Jokohan loppu on lähellä?

-- Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja kiittää jumalaa.

-- Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.

-- Täyteen lounaiseen, vastaan.

Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.

-- Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa vastaan...

Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa, lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois, jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta, väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle. Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan tuulen ja aallon suuntaan.

Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.

Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään, eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen, että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.

Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat, jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan? Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua -- taklaasia, tankoja ja niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.

Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti kantta asuntonaan.

Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea, jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä vedestä.

Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa, että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle. Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen osapuilleen näin:

-- Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:

-- Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä. Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava jotakin syötävää.

Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin, laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää. Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin. Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!

Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja kylmästä väristen, herään huutoon: -- Kaikki miehet kannelle! Laiva on uppoamaisillaan!

Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema. Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa, olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään, laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli heilahteli ruumassa.

Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41' eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.

XVII.

Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja -- vanha, hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet, syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.

Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi. Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.

-- Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan täydellisesti järkiinsä.

On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi, taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa uppoamisen vaarassa.

Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu pääsevän -- suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat Ranskan ja Englannin välille tunnelin.

Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä, valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää. Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka. Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa -- teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske! Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.

Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.

Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen, mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan. Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon (Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea. Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi tähtitaivasta. -- Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli "markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob Rogersin silmissä.

-- Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.

-- Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.

-- Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.

-- Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan etelänristiä, sanoi Bob Rogers.

Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia". Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:

-- Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee? Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi laskeutumaan alas.

Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa. Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko kaukoputki hyvä.

-- Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa etelänristiä kaukoputken läpi.

Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut taloushommissa -- valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.

-- Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.

-- Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.

-- Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.

-- Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi mr. Stephenson.

-- Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä ajoista, sanoi kapteeni Franck.

-- Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr. Stephenson. -- Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla, ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni. Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen. Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin "kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen, jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se, että hänen nimensä olisi Eeva -- siis mahdoton. Oli pappeinkokous Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin rouvan sanovan tyttärelleen:

-- Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.

Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!

-- Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.