Part 8

Aika rientää. Emme ole kauan enää tällä kolkolla rannikolla. Ei meillä täällä tosin ole ollut mitään hätää -- päinvastoin. Mutta toista on sentään olla Etelä-Amerikan itärannikolla, johon pasaadi Atlantilta tuo raikkaan ihanan merituulen, ja missä kultainen kuningatar aurinko noustuaan merikylvystään sanoo hyvää huomenta. Tätä näkyä ei ole suotu niille, jotka oleskelevat täällä. Perun kansaa en moiti enkä Perun hallitusmiehiäkään, päinvastoin kiitän.

Rose Fiddler on lähtövalmis. Sen päällikkö on Thomas Scott. Ensimmäiseksi upseeriksi Columbiassa on koroitettu sen entinen toinen upseeri, australialainen Robert Rogers, ja toisen upseerin toimi on uskottu minulle. Chimb on lunastanut ryövärilaivan päällikön "calabussista" ja tämä on saanut takaisin revolverinsa. Rose Fiddler saapuu Eurooppaan luultavasti ennemmin kuin Columbia, jossa sitä paitsi rupeaa olemaan ahdasta, mrs. Fiddlerin ja Lelun jäädessä siihen. Sen vuoksi signor Americo Pedro jatkaa matkaansa Rose Fiddlerillä.

Saatoimme joukolla Americo Pedron Rose Fiddleriin sen lähtöpäivän aamuna. Sinne oli saapunut ystävällisiä saattajia ja auttajia Huanillasin laivastosta, ja toisia tuli, kun laskimme paraatirapun luo. Ei kuulunut kirouksia eikä huutoa kuten ennen, Rose Fiddlerin ollessa ryövärilaivana. Entiset ryöväriupseerit, puettuina maihinmenovaatteisiinsa, liikkuivat melkein ääneti ja puhuivat hiljaisesti vähät puhuttavansa. Mrs. Fiddler oli luonnollisesti jäänyt Columbiaan. Kajuutan etupuolelle ovat kokoontuneet Americo Pedron ympärille Chimb, John Stonefied ja Andrew Kelly.

-- Te kiititte, signor Pedro, minua siitä, että tulin ampumapaikalle vapauttamaan teidät tuosta hirveästä... Mutta minä kiitän teitä siitä, että odotitte. Ja meidän tulee kaikkien kiittää kultaista aurinkoa, joka hetkeksi seisahdutti kulkunsa ja jo metsän taa vaivuttuaan loi heijastuksensa minun hattuuni, sanoi Chimb.

John Stonefield otti Signor Pedron käden ja puristi sitä niin kovaa, että tämä huudahti.

-- Toivon, että aina muistatte tämän kädenpuristuksen.

Andrew Kelly, köyhä irlantilainen, laskeutui polvilleen Americo Pedron eteen.

-- Jumala teitä seuratkoon! Kun tulette Queenstowniin, niin sanokaa ystävilleni siellä, että Andrew ei ole enää koira.

Signor Pedron saattaessa Chimbiä veneeseen antoi Chimb hänelle paketin, joka sisälsi upseerien revolverit: -- Antakaa nämä asianomaisille.

XIII.

Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan Huanillasissa ollessamme.

Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.

Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.

Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin ensimmäinen upseeri.

Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello on kaksitoista -- kahdeksan lasia -- nousee alahangan vahti kannelle ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä -- neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha vuorokausi -- 24 tuntia -- oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12 päivällä).

Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin, vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:

-- Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?

Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.

-- Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.

-- Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää? Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.

Tähän vastasin:

-- Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.

Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti -- ehkä ei laisinkaan. Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.

-- Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.

-- Noin viisituhatta virstaa, vastasin.

-- Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin ovat vielä päällä, sanoi rouva.

-- Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.

-- Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.

Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin. Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:

-- Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!

Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.

Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.

-- Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta kastumasta, sanoin.

-- Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa. Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan hänet...

Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät hytteihinsä.

-- Entä te, signorita?

-- En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne. Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.

-- Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle. Fred löi neljä lasia -- kello oli kaksi -- ja ruoriin tarttui Andrew (entinen koira)...

-- Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi Andrew.

Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta, vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.

Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin. Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan, mikä oli syy tähän -- olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä, katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.

Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä. Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.

-- Poistukaa täältä, sanoin.

Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.

-- Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla, sanoin.

Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa, eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.

-- Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.

-- Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi. Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa sanottavasti.

-- Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi kapteenin kättä ja sanoi:

-- Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni Franck.

-- Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.

Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan. Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja tasaisesti edestakaisin.

Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa! Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen merikin rauhoittui.

-- Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.

-- Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi kapteeni.

Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:

-- Signorita Chimborazo paranee.

-- Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja moni heistä pyyhki silmiään.

Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.

XIV.

Olemme jo viikon verran kulkeneet oikeata suuntaa. Chimb on kuta kuinkin toipunut. Kyllä kai hän vielä saa potea, jollei ennen, niin myrskyisen Kap Hornin seuduilla. Hyväsydäminen, mutta hassu rouva Fiddler oli saanut päähänsä, että jos Chimb olisi kuollut, olisi hän mereen haudattuna viekoitellut herra Fiddlerin naimisiin kanssaan. Tai ehkäpä vainaja olisi ryöstänyt Chimbin vastoin tämän tahtoa. Eihän niitä miehiä tiedä...

Olemme sivuuttaneet kauriin kääntöpiirin. Hyvästi kaakkoispasaadi, kiitos kaikesta, mitä olet antanut meille! Olemme saaneet hengittää kuivaa terveellistä ilmaa kahden kuukauden ajan, etkä sinä ole puhaltanut hiuksia irti päästämme. Tapaamme taas, ellei Kap Horn pakota meitä olemaan vieraina Fiddlerin rouvan häissä.

Olemme Etelä-Amerikan länsipuolella, ihanalla Tyynellä valtamerellä. Kauriin kääntöpiiri kulkee länsirannikolla Antofogastan kaupungin ja itärannikolla Rio de Janeiron yli. Tästä puoleen tulemme tekemisiin vaihtelevaisten tuulensuuntien kanssa. Tosin pasaadipiirin eteläpuolella voi vielä puhaltaa maatuuli, mutta se käy vähitellen epävakaiseksi, kunnes loppuu tykkänään. Meillä on jo ollut pieni puuska mutta ei se ole Chimbiä paljon vaivannut. Ehkä hänestä vielä tulee "merikelpoinen".

Kauniilla säällä oleskelevat naiset -- heitähän on neljä -- peräkannella. Teresia riippuu alati Chimbin käsikoukussa. Mielestäni Chimb väliin näyttää vaivatulta, mutta koettaa salata sitä Teresialta. Kaikki arvaavat, että tyttöä vaivaa tauti. Hän istuu mietteissään Chimbin vieressä, puhumatta mitään. Kun Chimb irroittautuu tytöstä hyväilläkseen Lelua, jota myös vaivaa jokin tauti -- sama tauti kuin Teresiaa -- painaa Teresia päänsä Chimbin rintaa vasten, ja itku on valmis.

Aluksi merimiehet vetivät suunsa nauruun, mutta huomattuaan, että kapteenin tytärparka on henkisesti sairas, he surkutellen kääntävät pois katseensa, eivätkä ole näkevinään mitään. Lelu tavallisesti pysyttelee rouva Fiddlerin vanavedessä -- tai oikeammin tämä aina riippuu kiinni japanittaressa. Lelu on viime aikoina ottanut tavaksensa pyörähtää etukannelle kanssin kokkapuolelle, milloin vain ensikertalainen, Jim Peg (Peg merkitsee nappula) siellä yksinään askaroi.

-- Mitä sinä, Lelu, täältä haet? sanoi Jim.

-- Tulin vain tänne katsomaan, näkyykö kokasta kaloja.

-- Ei siellä mitään kaloja näy, sanoi Jim.

-- Vai ei näy. Saanhan sitten katsella sinua, ollaanhan vanhoja tuttavia Rose Fiddlerin ajoilta.

-- Ollaan kyllä, pikku geisha. Mutta lennä pois alahangan puolitse; tuolta tulee mrs. Fiddler.

Asiahan oli selvä. "Ensikertalainen", joka ei enää ollutkaan ensikertalainen, koska oli jo toisen laivan jungmannina, oli kaunis, rohkea merimiehen alku, vaikkakin vielä näytti nappulalta katsellessaan sinisillä, rehellisillä ja lapsellisilla silmillään maailmaa. Pikku geisha, joksi häntä joskus sanottiin, ei ollut japanilaisessa merkityksessä mikään geishan alku. Hän oli kaunis, vartaloltaan pienenläntä nuori nainen... Ei hän oikeauskoisen japanilaisen samuraimiehen silmissä ollut kaunotar, koska ei ollut "puhdasverinen". Isä oli englantilainen herra ja äiti japanitar -- geisha.

Teresiaa vaivasi liian hyvä muisti. Kapteeni tosin toivoi ja melkeinpä uskoikin tytön vähitellen kadottavan tämän kykynsä, mutta perästä kuuluu. Kapteeni oli pyytänyt Chimbiä käyttämään ihmeellistä valtaansa Teresiaan siihen suuntaan, että tämä unohtaisi tuon paronipojan. Mrs. Fiddler taas oli toivossa saada Kap Hornin kohdalla tavata miehensä. Entä Chimb!? Kuinkahan hänen laitansa oli? Hän, jonka sydän oli niin hellä, että hän lähimmäisensä edestä olisi antanut sielunsa ja ruumiinsa, oli sydämetön. Yksi meistä neljästä oli ollut siinä toivossa, että hän saa Chimbin sydämen: se oli tuo rikas, kunnon mies ja ensiluokan gentlemanni, Charles Clarck. Hän oli kerran, kauan asiaa mietittyään, uskaltanut sanoa Chimbille:

-- Saanko kätenne, kun tulemme Englantiin?

-- Saatte sen heti puristettavaksenne, mutta ei sen kauemmaksi.

Charles ymmärsi nyt kerta kaikkiaan, ettei teräs pysty timanttiin.

Ilmat ovat pitkät ajat olleet kauniita. Tyytyväisyys loistaa kaikkien silmistä. Naisetkin hengittävät myötätuulta. Chimb on terve sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän loistaa kuin kultamalja kiilloitettujen kuparikasarien keskellä.

Kaloista ei ole puutetta. Lentokaloja emme ole maistaneet sitten Huanillasin. Bonitoja on ruvennut näkymään viime päivinä, ja on niitä joitakuita jo saatukin, mutta vain maistiaisiksi. Maistinpalat on tietysti annettu naisille. Nämä kalat, joita leikillä sanotaan porsaiksi, koska ne ovat pyöreitä ja lihavia, ovat erinomaisen kauniita. Ne ovat jalan, parin pituisia ja hyvin arkoja. Minkäänlaiseen uistimeen ne eivät tartu, vaan niitä ongitaan istuen halkaisijapuomin päässä, valkoinen kangastilkku syöttinä.

Jim Peg istuu usein, kun hänellä on vapaavahti, mainitussa paikassa, säkki sidottuna puomiin, ja koettaa narrata bonitoja onkeensa. Nämä tarttuvatkin helposti, mutta vain toinen puoli joutuu säkkiin, toinen tempoo itsensä irti. Lelu seisoo kokkaäyräällä Pegin onkiessa. Kalat hän vie naisille. Chimb ei pane paljoakaan arvoa kalaruoalle. Eihän Andeilla kaloja pyydystetä eikä syödä! Pyöriäisiä voisimme pyytää minkä verran tahansa, mutta harppuunin käyttäminen on tässä laivassa kielletty.

Olemme sivuuttaneet Juan Fernandez-saaret. Ne jäävät kauaksi väylästä, joka kulkee Chilen rannikon ja mainittujen saanen keskivälitse. On vielä pitkä matka Kap Horniin. Olemme vielä lämpöisessä vyöhykkeessä. Saimme sentään tänään muistutuksen siitä, että Kap Horn lähenee meitä tai oikeastaan me sitä. Ehkäpä se oli Kap Hornista sarvenpäästä -- lähetetty tervehdys, joka merkitsi: Pitäkää kiirettä!

-- Jo liikkuu valaita. Kuuletko, West! sanoi Fred, kun seisoin vieressä hänen ollessaan peräsimessä vähää ennen kello kahta yöllä.

-- En kuule mitään, sanoin. Kului vähän aikaa.

-- Kuuletko nyt?

-- Kuulen. Kaukaa kuului tuulen tuoma hiljainen puhallus. Sitten kuului samanlaisia puhalluksia joka haaralta, ja viimein ylähangan puolelta laivan takaa kova, pitkä puhallus. Olimme joutuneet valasparveen. Nyt oli kello kaksi.

-- Lyö, Fred, neljä lasia, että kuuluu, niin saamme nähdä, onko noilla hyvät korvat. Fred teki työtä käskettyä. Ainakin Chimb kuuli lyönnit ja tuli kannelle. Kokkapuolelta kaikui myöskin tavallista kovemmat vastauslyönnit.

-- Ei ole mitään hätää, koetettiin vain säikäyttää noita valaskaloja tieltämme pois, sanoi Fred.

Vähitellen kokoontuivat kaikki kannelle kuulemaan ja katsomaan, mitä oli tekeillä. Tunnin ajan valaskalat pyörivät ympärillämme. Puhalluksia kuului läheltä ja kaukaa. Sitten hävisivät kaikki merijättiläiset yht'aikaa. Kun kello kahdeksan aamulla otin vastaan vahdinpidon, sanoi ensimmäinen upseeri, Bob Rogers:

-- Katsokaa, mr. West! ja viittasi kädellään.

Ylähangan puolella puolen virstan matkan päässä valaat näkyivät kulkevan jonossa samaan suuntaan kuin mekin. On lyöty seitsemän lasia; väliin tehdään niin, kun kello on puoli kaksitoista päivällä ja päällystöön kuuluvat henkilöt ovat eri hommissa laivassa, jotta nämä tietävät kokoontua ottamaan auringon kulminaatiota. Kaikki paitsi rouva Fiddler ovat kannella katselemassa valaskalojen leikkiä. Nämä, joita on kuusi tai kahdeksan kappaletta, antavat näytäntöjä, joita harvoin saa nähdä. Ne ajavat takaa toisiaan, pyörien laivan ympäri, väliin hyvin lähellä. Ne sukeltavat syvyyteen, jossa viipyvät kauan. Nostettuaan sitten suuren päänsä veden pinnan yläpuolelle ne puhaltavat vesisuihkun. Joskus ne loikkaavat vedestä niin korkealle, että koko niiden ruho tulee näkyviin. Nämä ovat kaskelotteja, (Phyceter macrocephalus), maailman pisimpiä nisäkkäitä, joita elää kaikissa valtamerissä paitsi Pohjois-Jäämeressä. Eniten niitä kuitenkin tavataan Tyynessä valtameressä ja Etelä-Jäämeressä.

XV.

Olemme tänään leikanneet viidennenkymmenennen leveyspiirin. Lähenemme pelättyä Kap Hornia. Chilen riuttainen rannikko häämöittää idästä. Tämä pitkä rannikko, joka melkein koko matkan on ollut saaretonta ja siis tarjonnut maalta katsojalle eheän merinäköalan, on tästä lähin Kap Horniin saakka täynnä saaria. Ilmakin tuntuu kolealta. Mutta täällähän on talvi. Olemme kesäkuun puolivälissä. Jos kaikki käy kuten pitäisi, olisimme kesäpäivän seisauksen eli kesäkuun 21-22 päivän vaiheilla Kap Hornin kohdalla, viidennelläkymmenelläkuudennella eteläisellä leveyspiirillä. On jo ruvennut näkymään Kap Hornin albatrosseja ja kapkyyhkysiä. Näistä vesilinnuistahan kaikki ovat kuulleet puhuttavan, jos kohta harvat ovat niitä nähneet. Albatrossi, joka kuuluu Pygopodes-lahkoon, seisoo pystyssä kuin ihminen ja ulottuu miestä rintaan asti. Kapkyyhkynen (Cap pigeon) on tavallisen kyyhkysen näköinen ja kokoinen vesilintu.

Tuuli puhaltaa lännestä, ja laiva kallistelee tuntuvasti. On paljonlaisesti purjeita päällä: pramipurjeet, paitsi perimmäinen, ovat vielä ylhäällä. Öinen aika kun on, ottaisin ne pois, jos olisin yksin ylähanganvahdin herra. Mutta kapteeni on itse kannella, joten se on hän, joka määrää. Kävelen ympäri laivan kantta ja katselen, onko kaikki kunnossa. Koettelen, luistavatko pramiraakojen laskuköydet. Asetan miehen jokaisen laskuköyden luo, ja sitä paitsi yhden peräkannen läheisyyteen, olemaan valmiina auttamaan ruorimiestä, jos sattuisi tarvitsemaan. Tarkastaessani merkkilyhtyjä, huomaan toisen niistä palavan huonosti. Laivassa täytyy aina olla myöskin varalyhtyjä.

Kun tulin kompassihuoneen luo, seisoi siellä kapteeni. Hän kuului antavan ruorimiehelle määräyksen pitää vähän ylemmäs tuuleen. Kuului neljä lasia -- kello oli kaksi.

-- Hyvää yötä, mr. West! Minä menen nukkumaan.

Meillä on hyvänlainen vauhti. On koetettava päästä ympäri Hornin ennen kesäpäivän seisausta. Silloin läntinen puhaltaa kovimmin.

-- Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita, kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.

-- Hyvää yötä, kapteeni!

Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä. Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.

Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin. Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta, täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin. Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä olkapäälleni.

-- Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan nurkan taakse.

-- Mitä pelkäätte? kysyin.

-- Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun ja minut laidan luo ja sitten...

En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: -- Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.