Part 6

Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana, mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa, saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri. Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti, että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies, oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.

-- Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen tyttärensä.

Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat loistaa.

-- Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni, kun upseerit tulivat kajuutan katolle.

-- Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.

-- Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.

Kohta sen jälkeen kuului: -- Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä! Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään. Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.

Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon, niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä: lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen guano polttaisi munat.

On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi. Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa, on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju. Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla, jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.

Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki", jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa, insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva kiinalainen rikastuu.

Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.

Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva. Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.

-- Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.

-- Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä lentokaloiksi, sanoi Mack.

Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.

Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon. Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan, eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä -- eikä Moosesta, joka sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.

Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia" keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut, on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen. Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara, huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.

X.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä, milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella. Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja, vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni -- yhdeksäntoistavuotias -- huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen. Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta saakka aamulla.

Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista venettä -- neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin. Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle. Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset, jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää ja keskustellen poislähtevien kanssa.

-- Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku, yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa, mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja, niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen ja hinaus alkaa -- täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen pohjalla, pää Chimbin sylissä...

Chimb sanoo Teresialle: -- Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa. Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.

Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.

Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin" Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa. Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!

Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein siihen kuului päällystöäkin -- kuitenkaan ei kapteeni itse. Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä -- Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin soitannollisia.

Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella, orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen päällysmiehet ja naiset -- jos niitä oli -- istuivat "oman talon" herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä. Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja notkean jungmannipojan lattialle -- ja kohta ei ollut tanssisalissa mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa, ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi käyntikorttinsa ja sanoi: -- Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King -- Master of the ship Philadelphia.

-- Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.

-- Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden luo kannattaa mennä.

Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset saattoivat hermostua -- he eivät olleet tottuneet kuulemaan tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä; oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä. Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta kannelle, King perässämme.

-- En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään. No niin -- nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia. Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.

-- Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo naisenne laivaan.

-- Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.

Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: -- Mrs. King ja mikä on nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt mrs. Kinginä:

-- Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.

-- Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu. Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar, joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan nousemaan.

Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta". Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen. Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.

-- Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin, niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä, jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa, joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.

Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.

-- Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?

-- Kyllä on, sanoin.

-- Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan kanssa.

-- Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.

-- Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te vanhasta Skotlannista ja minä uudesta -- Nova Scotiasta, Halifaxista.

Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.

Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut tätä tanssia niin tanssittavan.

-- Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja Mack. -- Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa meidän tanssiessamme.

Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä, tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla kannella istuen.

Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli oppinut tanssimaan.

-- Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni. Nimeni on Polly Ring -- kapteeni Kingin sisar ja olen ollut laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias, ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta, mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee. Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on kuollut uteliaisuudesta -- kerron, että mrs. King, veljeni vaimo, syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen, jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua; siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista, jotten luisuisi liian matalalle.

Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin kertomuksen.

-- Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.

-- Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen kuultuaan uskalsi suuttua.

-- Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.

Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna. Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei. Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo. Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois. Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin? Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen. Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja jalkoja minkä jaksaa.