Part 5

Juna seisahtuikin kohta sen perästä lähelle siltaa, joka johti erään rotkon yli. Perimmäisestä vaunusta näkyi junan etupää, koska rautatie teki kaaren. Alas astui mr. Malcolm ja aikoi auttaa Chimbiä, mutta tämä ei näyttänyt huolivan avusta, vaan hyppäsi itse alas. Mack veti suutaan nauruun ja höpisi itsekseen:

-- Oikein tehty, Chimb, ettet ottanut vastaan tuon herran apua!

-- Ole vaiti, Mack, ja pysy nahoissasi, sanoin. Mr. Malcolm meni sillalle ja tarkasti sitä. Sitten hän tuli takaisin ja huusi:

-- Jättäkää pois kaksi viimeistä vaunua!

Juna ajettiin sillan yli, ja meidän vaunumme työnnettiin sen perästä miesvoimin ja kiinnitettiin taas junaan. Sivumennen nyökkäsimme Chimbille ja nostimme lakkia mr. Malcolmille. Kuljettuamme puolen tuntia ja saavuttuamme pienen ylätasangon tapaiselle paikalle vuoristossa, jossa näköala oli vapaampi, seisautettiin juna, ja yön vietto alkoi. Me neljä sytytimme lampun vaunussamme ja nautimme eväitämme.

-- Syökää säästäväisesti, sanoi Charley.

-- Juokaa samoin! huusi Fred.

Se vesi, jota on saatu vesipaikoista, kelpaa tuskin veturin juotavaksi, saatikka sitten ihmisten. Sanko ei ole enää puolillaankaan. Radalla kävelivät junamiehet ja matkustajat, yhteensä parikymmentä henkeä. Ei näkynyt uni maistuvan kenellekään. Pelättiinköhän kapinallisten hyökkäystä? Tuskin sitä tarvitsi pelätä. Sillä kapinalliset tai oikeastaan sala-ampujat olivat, kuten muukin kansa, siksi taikauskoisia, etteivät olisi uskaltaneet viettää yötä tässä kolkossa yksinäisyydessä. Minä puolestani luulen, että unettomuus johtui Suuren Hengen läheisyyden tunteesta. Jokainen pelkäsi tai häpesi pienuuttaan Suuren Hengen rinnalla, joka liikkui äänettömästi ja näkymättömänä autiossa hiljaisuudessa. Mr. Malcolm itse näkyi, ehkä enemmän kuin muut, huomaavan pienuutensa ja tasa-arvoisuutensa kävellessään ja matalalla, ystävällisellä äänellä puhutellessaan työmiehiään. Chimb oli ainoa, joka istui vaunussa ajatuksiinsa vaipuneena. Ilma oli tyyni. Ainoastaan jonkin kerran kaakkoispasaadin henki tuntui, mutta vain niille, jotka tunsivat ja ymmärsivät sen. Ei se uskaltanut laskeutua häiritsemään Suurta Henkeä, joka hallitsi Andeilla. Kuu oli täysi, mutta se häpesi vaaleata valoaan tuikkivien suurten tähtien rinnalla. Pasaadivyöhykkeessä tähdet näyttävät suuremmilta ja ovat ilman läpikuultavuuden vuoksi loistavampia kuin muualla. Tähtikirkkaana yönä -- ja täällähän yöt ovat aina tähtikirkkaita -- näkee tavallaan paremmin kuin huonolla kuuvalolla meillä pohjolassa, sillä tähtien valaistessa ei synny varjoja kuten kuun valossa...

* * * * *

Oroyan hautausmaalle oli kaivettu hauta, johon Lauricochan pariskunnan tomu yhteisessä kirstussa oli laskettu. Sen olivat toimittaneet vainajien ystävät -- oroyalaiset ja rautatien leiriä vartioivat sotamiehet.

Seuraavana päivänä tulomme jälkeen tapahtui siunaus. Keskiyön aikana paloi metsässä lähellä Lauricochan poltettua asuntoa neljä nuotiota, muodostaen neliön. Neliön sivujen pituus oli sata askelta. Kunkin roihun vieressä istui intiaani täydessä juhla-asussa. Me neljä olimme kuulleet, että jotakin tapahtuisi yöllä. Chimb oli ollut salaperäinen ja tuskin suonut meille tilaisuutta sananvaihtoon. Hän vain toivoi, että pysyisimme loitolla, kunnes hän olisi järjestänyt asiansa. Päätimme luonnollisesti olla varuillamme ja pysytellä lähellä Chimbiä, kulissien takana.

Jonkin matkaa yöllisestä näytännöstä oli kansaa, me muiden mukana. Neliön keskipisteeseen oli levitetty härän vuota, jota oli ammoisista ajoista käytetty istuinmattona sille, jonka intiaanikansa huusi päällikökseen, tai joka perinnöllisesti otti päällikön viran. Metsästä tuli Chimb ja laskeutui istumaan vanhalle härän vuodalle, jossa ei enää ollut paljon karvoja jäljellä. Sitten toivat vanhanpuoleiset, mutta suoraselkäiset intiaanit laatikon, jonka he asettivat vuodalle, ja yksi heistä piti lyhyen puheen kielellä, jota ei kukaan sivullisista ymmärtänyt. Tämän tehtyään palasivat intiaanit roihujensa ääreen, ja Chimb otti laatikosta kultaketjun, pani sen kaulaansa ja meni metsään samaa tietä kuin oli tullutkin. Intiaanit sammuttivat kukin roihunsa ja kulkivat suoraselkäisinä perätysten kohti metsää.

Kun tieto Lauricochan pariskunnan kuolemasta oli tullut vuorien takana asuville intiaaneille, pitivät he kokouksen, jossa päättivät lähettää lähetystön viemään Lauricochan tyttärelle kallisarvoisen kultaketjun. Tämä olisi perintönä langennut Chimbin isälle hänen isältään, mutta tuli nyt suoraan Chimbille. Mainittu ketju merkitsi intiaaneille samaa kuin korkea ritarimerkki meillä, tai oikeammin paljon enemmän, sillä se meni perintönä isältä pojalle. Lauricocha-vainajan yli satavuotias isä oli päällikköjen läsnä ollessa luovuttaessaan ketjunsa koroittanut Chimbin aatelisneidoksi. Chimbin isän vanhemmat olivat vielä kastamattomia ja palvelivat siis Suurta Henkeä. Näiden esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa vaeltaneet Keski-Amerikasta etelään päin ja tuoneet tuon vanhan kallisarvoisen ketjun ja pyhän häränvuodan mukanaan.

VII.

Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää sinä päivänä.

-- Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta! Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.

Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.

-- Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon, ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua hän oli taas luonamme.

-- Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred, kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.

-- Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.

-- Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.

-- Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä...

-- Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.

Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley oli maksanut kaikki.

-- Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella, sanoin.

-- Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa), sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.

Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan, huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta. Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola (dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.

-- Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva, lippu kahvelin alla, sanoi Mack.

-- Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!

Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti. Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni Franck ja hänen tyttärensä.

-- Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät, sanoi kapteeni.

-- Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vastaan.

-- Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme todeta surullisen uutisen.

-- Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi tyttö.

-- Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä Chimbiä?

-- Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin, vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja neiti, sanoi Charley.

-- Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan, että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.

-- Kertokaa ja kysykää sitten.

Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä hävisi -- laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli poikkeus ohjelmasta.

-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.

Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli leijona -- sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa mielellään katseli.

Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin, samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.

Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään samasta raosta ulos koiran kimppuun -- ja luultavasti myös katsojien kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto, ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme, syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään. Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin. Muuta ei tarvittu.

-- Missä on Teresia? kysyi kapteeni.

-- Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi tallattavaksi.

-- Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään. Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun rannikkoa.

Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni. Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.

-- Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt, kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.

Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja -silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida Peach Pine -lankun läpi.

-- Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?

-- Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.

-- Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.

-- Siis tulette Columbiaan.

-- Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.

-- Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen Columbiaan.

-- Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.

-- Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia, rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua. Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.

-- Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.

Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet, että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle, niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä ottamaan pestin Columbiaan.

Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton Mack: -- Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon. Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: -- Te saatte kaikki minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.

VIII.

Istuimme kaikki ruokapöydän ääressä sairaalan hotellissa, ylisisar Helena ja Chimb pöydän toisella puolella ja me neljä sen toisella.

-- Nyt, poikakullat, kun viimeinkin taas olemme yhdessä, tahdon huomauttaa, että te olette niin kuin ennenkin rakkaat poikani ja minä teidän oma Chimbinne. Kaikki kyselyt siitä mitä on tapahtunut kuluneiden viikkojen aikana, saavat molemmin puolin jäädä tekemättä. Huomispäivästä emme puhu mitään, ja koettakaamme myös olla ajattelematta sitä. Kaikkivaltias Suuri Henki hoitakoon asiat!

-- Amen! lisäsi Mack.

Oli laitettu hernekeittoa Chimbin pyynnöstä. Hän oli kuullut meidän kehuvan tätä ruokalajia parhaaksi, mitä merimiehelle voi tarjota.

-- Pea soup (hernekeittoa)! huudahti Mack, mutta samassa tuli sisään hengästynyt nuorukainen ja antoi ylisisar Helenalle kirjelapun, jonka tämä, vilkaistuaan päällekirjoitusta, ojensi Chimbille.

-- Rakas sisar! teillähän on pari hevosta ja vaunut, tarvitsen niitä heti, sanoi Chimb.

-- Vaunut ja hevoset ovat maalla hakemassa ruokatavaroita eräästä haziendasta, mutta luulen niiden pian palaavan, sanoi ylisisar Helena.

Tuossapa ne tulevat, sanoimme. Juoksimme kaikki rattaiden luoja rupesimme purkamaan kuormaa. Se oli tehty vilauksessa. Chimb riensi sisään ja toi sieltä kaksi sairaanhoitajanhattua ja punaisella ristillä merkittyä valkoista nauhaa.

-- Mitä nyt? sanoi ylisisar.

-- En jouda selittämään, nouskaa vaunuihin!

Me neljä emme tietysti tietäneet, mitä asia koski, mutta ymmärsimme, että jostakin erikoisesta oli kysymys. Ylisisar, joka ei ollut vanhanpuoleinen, mutta paksunpuoleinen kuten ylisisaren tulee olla, teki ristinmerkin, joka merkitsi, että täytyy alistua Kaikkivaltiaan tahtoon. Hän huokasi pari kertaa ja rupesi sitten tuumimaan, millä kurin pääsisi pakahtumatta ja halkeamatta rattaille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan aprikoida. Fred ja minä hyppäsimme rattaille ja kiskoimme käsistä, samalla kun Mack ja Charley nostivat ja tuuppasivat takaa. Chimb asettui kuskipukille, jossa oli tilaa kahdelle, ja otti ohjakset kreolipojalta.

-- Minä hoidan ohjaksia, hoida sinä ruoskaa, sanoi Chimb pojalle ja hoputti hevoset heti nelistämään.

Tämä päivä oli viimeinen, jona sai ampua kapinallisia; niin oli sotaneuvosto määrännyt. Itse sodassa ei kaatunut monta miestä kummaltakaan puolelta, mutta kylläkin jälkiselvittelyssä. Ehkäpä pääasiallisesti sellaiset, joista yhteiskunta tahtoi päästä eroon, saivat heittää henkensä. "Omnia pro patria."

Selvittelypaikalla oli aamupäivinä käynyt paljon kansaa katsomassa, kuinka pienen tasavallan vähälukuista väestöä vielä vähennettiin, ja olisiko ampumapaikalle vietyjen joukossa ystäviä taikka vihamiehiä. Moni jo seinää vasten asetettu pelastui hyvämaineiseksi tunnetun kansalaisen tai jonkun mahtihenkilön väliintulon johdosta.

Tänä viimeisenä ampumapäivänä, auringonlaskuun ollessa enää puolisen tuntia, käveli kaksi miestä edes takaisin seinän lähistöllä. He olivat jo pari tuntia odottaneet elämää taikka kuolemaa. Nyt kun armonaikaa oli vain puoli tuntia jäljellä, he eivät enää uskaltaneet odottaa elämää. He ajattelivat menneisyyttään ja syyttivät kohtaloa. Upseeri, jonka toimeksi tämä hirveä ampumakomennus oli joutunut, oli hermostunut. Häntä inhoitti tämä ihmisten teloittaminen. Hän rukoili itsekseen jumalaa lähettämään jonkun, kenen tahansa, tulemaan ja sanomaan: 'Päästäkää nuo ihmisraukat!' Aurinkoa näkyi vielä vähän. Sen heijastus vanhan ruutikellarin kupariräystäästä paistoi tuomittujen kasvoihin.

-- Aurinko tuli sanomaan meille hyvästi, sanoi toinen miehistä.

Se oli Kellyn veli. Toinen tuomituista, John Stonefield, pani kätensä silmiensä eteen ja sanoi: -- Minun elämäni on ollut paljasta erehdystä, kyllä tietäisin, kuinka eläisin, jos saisin alkaa uudestaan.

Chimb oli suuri eläinten ystävä. Hänen sydäntään kirveli huonojen hevosparkojen ruoskiminen. Tien puolivälissä elukat seisahtuivat, eivätkä liikkuneet enää paikaltaan.

-- Anna hevosten levähtää vähän aikaa ja käännä sitten kotiin päin. Kyllä ne kotia aina jaksavat. Pidä hyvä huoli ylisisaresta.

Sitten Chimb lähti jatkamaan matkaansa juosten. Hän juoksi minkä jaksoi ensimmäisen virstan, mutta oli erehtynyt voimiinsa nähden. Toisen virstan hän vuoroin käveli, vuoroin juoksi. Kolmannen hän käveli, vähän väliä pysähtyen. Ylämaa oli nujertanut hänen voimansa. Hyväsydäminen komennusupseeri katseli viimeiset minuutit ennen auringonlaskua kiikarillaan joka taholle, toivoen vielä näkevänsä jonkun ihmisen. Hän näki jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Limaan päin johtavalla tiellä näkyi valopilkku, joka liikkui.

Chimbhän se oli, joka siellä ryömi kuoleman paikkaa kohti. Auringonheijastus vanhasta ruutikellarin kupariräystäästä oli sammunut, mutta nyt itse aurinko paistoi Chimbin suureen, valkoiseen hattuun, ja tämä heijastui nuoren upseerin kiikarin linssiin.

-- Laskekaa kivääri jalalle. Kaksi sotilasta menköön taluttamaan taikka kantamaan tänne tuon sisaren.

Kahden sotamiehen kantamana Chimb saapui perille, huiskuttaen vaikeata liinaa. Sotamiesten laskettua Chimbin maahan, sanoi nuori upseeri: -- En tarvitse selitystä, rakas sisar! Miehet ovat vapaat. Kiittäkäämme kaikki jumalaa, joka lähetti teidät ja auringon avuksemme.

Yö on jo puolessa, istumme pöydän ympärillä samassa huoneessa, josta meille tuli niin äkkinäinen lähtö muutama tunti sitten, juuri hernekeittoa pöytään tuotaessa. Entisten lisäksi on täällä nyt John Stonefield. Michel Kellyn veli erosi Chimbistä ja Stonefieldistä heidän saavuttuaan Liman kaupunkiin. Kaiketi hän on Michel Kellyn luona, joka toistaiseksi viettää yönsä Limassa, koska ei uskalla pimeän tultua olla "laitumillaan" Callaossa. Stonefield-parka on saanut kylvyn ja perinpohjaisen puhdistuksen ja istuu nyt kanssamme, puhumatta mitään. Hän on puettu sairaalan puhtaisiin vaatteisiin. Charley aikoo viedä vanhan Oxfordtoverinsa räätäliin huomispäivänä. Chimb on merkillisen pirteä siihen nähden, että on taasen käynyt ankaran puristuksen läpi. Ei ole kauan siitä, kun hän makasi ihmiskasan alla, eikä siitä, kun hän oli hautaamassa vanhempiansa. Hänen sielunsa on sähköä ja salamaa, ruumiinsa parasta terästä ja sydämensä kultaa. Lämminsydäminen sisar Helena on myös jotakuinkin kunnossa, vaikka hänelläkin oli omat seikkailunsa takanaan. Kreolipojan kääntäessä huolimattomasti hevosia olivat rattaat kaatuneet, ylisisar oli pudonnut kärryistä ja saanut itse keinotella itsensä takaisin ajopeliin. Kuultuaan ammuttaviksi tuomittujen elämänhistorian, hän sanoo koettavansa toimittaa Kellyn veljelle, joka on oikeauskoinen katolilainen, hyväpalkkaisen paikan sairaalassa, jossa hän saa käydä lähetyssaarnaajan koulun ja sitten lähteä kauaksi Andein toiselle puolelle kastamaan intiaaneja oikeaan uskoon.

Tämä on viimeinen ilta, jonka istumme vieraanvaraisessa sairaalassa. Huomenna kello kahdeksan aikana aamulla lähdemme Callaoon. Siellä on monta laivaa, joissa saamme hyvän kortteerin. Ehkä joudumme heti "Columbiaan". Uudesta ystävästämme, entisestä runnarikoirasta, on meidän myös pidettävä huolta. Chimb on ilmoittanut joka tapauksessa jättävänsä synnyinmaansa. Siis menemme kaikki viisi, ehkäpä Stonefield kuudentena, samalla laivalla vanhaan Eurooppaan.

On pidetty monta puhetta, joissa on ylistetty Perun korkeita vuoria, sen tavantakaisia kapinoita ja maanjäristyksiä puhumattakaan sen todellisesti suuresta vieraanvaraisuudesta. Fred on taannut, ettei saksalaisiin ole luottamista. Hän saksalaisena tuntee sen joukon. Mack on sanonut, että ylisisar Helena on liian paksu, jonka vuoksi pieni lähetyssaarnaretki ei olisi hullummaksi. Ylisisar on varoittanut Chimbiä kääntymästä protestanttiseen uskoon. Chimb on suudellut ylisisaren kättä ja tämä Chimbin otsaa.

IX.

Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.