Part 2

-- Te saatte luultavasti maata täällä monta yötä. Älkää vain keskeyttäkö minua, minulla on paljon kertomista. Callaossa on laiva, joka paraillaan lastaa kuolleita, kuivia kiinalaisia. Se on ankkurissa uloimmaisena sataman selällä. Tuo kolkko laiva ottaa "kallista lastia". Viikon perästä, otettuaan viimeisetkin kuolleet matkustajansa, se nostaa ankkurin purjehtiakseen Hongkongiin. Kuolleissa kiinalaisissa ei ole mitään ruumiinhajua, sillä kiinalaisessa työmiehessähän on vain luuta ja nahkaa. Ne ovat maanneet vuosikausia laatikoissaan odottamassa, kunnes niiden luku nousee niin suureksi, että kannattaa rahdata laiva viemään ne kotiin taivaalliseen Kiinaan. Heidän odotettu tuomiopäivänsä on tullut, silloin kun isänmaa ottaa heidät poveensa. Tiedättehän, että kaikki kiinalaiset, jotka asuvat täällä ja yleensä vieraissa maissa, koettavat päästä kuoleman jälkeen kotimaahansa nukkumaan viimeistä untaan. Kiinalaiset työmiehet, tai oikeammin orjat, ostavat eläessään pienillä maksuerillä paluupilettinsä asiamiehiltä, jotka ovat täysin luotettavia. "Kahdenkymmenen puulaakin" kokki, joka on kiinalainen, on ruumisasiamies. Hän tarvitsee nyt rahaa ja tekee kaiken voitavansa, jotta kuolemanlaiva pääsisi lähtemään määräpäivänä. Hän on varastanut, ryöstänyt ja murhannut näinä päivinä ja menetellyt niin ovelasti, ettei kukaan tiedä hänen tekojaan. Mutta asiaan. Kun olin tänään asunnossanne, tuli hän sinne, mutta vetäytyi takaisin huomatessaan minut, mutisten jotakin ruoka-ajoista. Leirissä kuulin hänen tietävän kahdestasadasta dollaristanne, joita säilytätte paitanne alle ommeltuna. Sen vuoksi en uskaltanut antaa teidän maata asunnossanne leirissä. Kun kiinalaiset roistot murhaavat nukuksissa olevan ihmisen, tapahtuu se siten, että vasemmalla kädellään kuristavat kurkusta iskien oikealla puukon uhrinsa sydämeen. Ette voi nukkua tässä huoneessa, sillä tähän tulee muuan pappi, joka on saapunut kastamaan paikkakunnan lapsia.

-- Missä minä sitten saan nukkua? kysyin.

-- Minun huoneessani ja sängyssäni. Itse nukun lattialla, vastasi Chimb.

Seuraavana aamuna menimme, Chimb, hänen isänsä ja minä leiriin. Siellä kerrottiin kiinalaisen otaksuttavasti menneen matkoihinsa, koska häntä ei oltu nähty aamupuuhissaan ja hänen tavaransakin olivat poissa. Saman päivän iltana työstä tultuamme ja illallista syötyämme istuimme kukin vuoteemme laidalla savuketta poltellen ja jutellen. Lauricochan toimittama nuori intiaani oli keittänyt ruoan hävinneen kiinalaisen kokin asemesta.

Kuului laukaus.

-- Mitähän tuo merkitsee! sanoi Charley.

-- Se merkitsee, että joku muutti toiseen maailmaan. Täällähän se on tavallista, sanoi Fred.

-- Ovatko revolverinne kunnossa? Kysyin.

-- Ovat! vastasivat toverini.

Ovelle koputettiin vähän ajan kuluttua.

-- Avatkaa Chimbille! kuului oven takaa. Mack aukaisi oven tytölle.

-- Oletteko haavoittunut, koska vaatteissanne ja käsissänne on verta?

-- En ole. Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja sitten kiivas lähtö!

Otimme rahamme, revolverimme sekä tupakkamme ja tuluksemme.

-- Seuratkaa minua ääneti, kuiskasi Chimb. Kun kaikki näyttivät olevan lähtövalmiina, puhalsi Chimb lampun sammuksiin, jonka jälkeen pako alkoi. Juostessamme hiljakseen pois majastamme huomasin, ettei Fred ollut mukana. Käännyin takaisin ja näin, että hän oli pudottanut avaimen lukitessaan ovea ja etsiskeli sitä kumarruksissaan hökkelimme edustalta. Näin samalla olennon -- se oli kiinalainen kokki -- nopeasti hiipivän hökkelin takaa. Hän oli valmis upottamaan puukkonsa ystäväni rintaan. Pari sekuntia ja Fred olisi vainaja, mutta sitä ennen välähti tuli ja kuului pamaus. Olisinko tähdännyt kehnosti? Olisinko ampunut Fredin enkä kiinalaisen?! Vai olisiko kiinalainen jo ennättänyt pistää puukkonsa ystäväni rintaan? En ensin erottanut pimeässä, miten asian laita oli; olisihan luoti sitä paitsi voinut lävistää molemmat.

-- Fred ystäväni, oletko hengissä? kysyin.

-- Kyllä olen ja aivan eheänä, nosta vain tuo roisto päältäni, sanoi Fred kaamealla äänellä.

-- Odota vähän, katsotaanpa, onko pirussa henkeä. Noihin keltaisiin ei ole luottamista.

Vedin kiinalaisen palmikostaan pois Fredin päältä, jolloin pitkä puukko putosi hänen kädestään. Fred kömpi pystyyn ja tarkasti keltaista. Luoti oli lävistänyt tämän pään. Chimb tuli yksin majan luo. Charley ja Mack odottivat loitommalla.

-- Meidän on pidettävä kiirettä, sanoi Chimb.

Suljimme hökkelin oven, jätimme kuolleen kiinalaisen oman onnensa varaan ja rupesimme tähtitaivaan opastamina juoksemaan pohjoista kohti niin vikkelästi kuin pensaat, kivet ja murtomaa sallivat. Puolen tunnin kuluttua seisahduimme Chimbin käskystä lepäämään.

Chimb kertoi: -- Ennustettu kapina on puhjennut. Tyytymättömät, toisin sanoen suurimmat roistot täällä rautatierakennustyössä, ovat liittyneet siihen puolueeseen, joka tahtoo uutta presidenttiä. Kiinalaisten kokkien ja rautatie rakentajien huonoimman aineksen päämies sai nyt surmansa, eikä siis päässyt kuolleen lastin kanssa taivaalliseen Kiinaan. Henkiin jääneet kiinalaiset lähtevät jo huomenna esi-isiensä taivaaseen, ja vetäjäroistot pakenevat de los Andien tuolle puolen. Siellä he saavat tapella petojen kanssa, ja kelpaapa heidän päänahkansa eräille esi-isieni sukulaisheimoon kuuluville intiaaneille. Vähän matkan päässä tästä paikasta on edessämme pitkä, syvä kuilu, jonka reunat ovat jyrkät. Pimeässä liikkujalle tämä kuilu on varma kuolema. Keskellä päivääkin siihen on pudonnut alkuasukkaita, sillä sitä ei voi huomata. Ken siihen putoaa, on mennyttä miestä. Jos pääsemme sen yli, olemme turvassa. Ne kiinalaiset tai vetäjät, jotka meitä mahdollisesti ajavat takaa, tipahtavat kuiluun. Istukaa tässä, kunnes löydän sen ainoan paikan, josta pääsee yli. Harva paikkakuntalaisistakaan tuntee tämän paikan. Kun kuulette kaksi kimeätä kondorikotkan huutoa, niin lähtekää sitä kohti. Vähän ajan kuluttua annan taas kaksi samanlaista äännähdystä, ja niin edespäin, kunnes löydätte minut.

Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta, kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni, muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja rupesivat kulkemaan sitä kohti.

-- Entä West? kysyi Chimb.

-- Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.

Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?

-- Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi väsyksissä, sanoivat toverit.

-- Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.

-- Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi Charley Clark.

-- Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.

Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni. Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä, että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen, piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen, kun kuulin:

-- Olkaa ihan liikkumatta, ettette luisu kuiluun, sillä välin kun minä vaihdan otetta.

-- Chimb! sanoin.

-- Niin, minä olen Chimb.

Nyt piti minun olla hiljaa. Ei ruumiinliikettä, ei hengen vetoa, ja kieli keskellä suuta niin kauan, että Chimb sai uuden otteen.

-- Nyt minä muutan, sanoi Chimb.

Olin vetämättä henkeäni. Ehkä sydämenikin oli lyömättä ne sekunnit, jotka kuluivat otteen vaihtamiseen.

-- Nyt se on valmis. En olisi enää jaksanut pitää kiinni kauan.

Kun tämä oli tehty, rupesimme tuumimaan seuraavaa temppua, ja viimein Chimb sai minut vedetyksi Pirun kynnykseltä. Levähdimme jonkin aikaa jaksaaksemme seuraavalle portaalle. Kun tämäkin viimein oli tehty, olimme molemmat pelastuneet putoamasta Pirunrakoon.

Etsiessäni pimeässä Chimbiä, olin joutunut Pirunrakoon johtaville rappusille. Chimb löysi minut taintuneena viimeiseltä portaalta.

III.

Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.

Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen virstan takaa.

Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava. Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.

-- Hypätään alas, sanoi Charley.

-- On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.

Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta. Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata, lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua, koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.

-- Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut, sanoimme me miehet.

-- Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen jäljestään.

* * * * *

Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä. Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.

Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita siihen aikaan tapasi -- ja kukaties nytkin tapaa -- kaikissa satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan. Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan. Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä, riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.

Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi. Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä, ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta, niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin sairaalaan.

Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja mihin puolueeseen kuulumme.

-- Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.

-- Onko teillä todistuksia?

-- Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset paperimme.

Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru". Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri, ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä kuivalle maalle.

Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa, muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia. Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa -- maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.

Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se, joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada. Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan. Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas mereen.

De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla. Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru liene terveellisin seutu maan päällä.

Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever" (Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta. Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.

-- Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä tässä maassa, tuumi Mack.

-- Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka jo on heittänyt henkensä.

-- Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.

Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään. Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.

-- Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.

Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme, rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta. Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos. Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa vangita meidät kapinallisina...

IV.

Kauankohan meidän on oltava täällä? sanoi Charley, kun olimme lähes vuorokauden istuneet eli oikeastaan maanneet päävahdin kovalla lattialla, ainoana ravintona vesi, jota oli tuotu sangollinen ennen kuin ovi lyötiin kiinni.

-- Kaikki tämä on minun syytäni. Eihän minulla ollut mitään asiaa Kellyn taloon, mutta katsoin velvollisuudekseni saada selvän olinpaikastanne, jotta tarpeen tullen pääsisin avuksenne.

Olimme kaikki sitä mieltä, ettei henkemme ollut paljon arvoinen. Milloin tahansa saattoi ovi aueta ja tulla komennus takapihalle ammuttaviksi.

-- Voi, ettemme jääneet Limaan! Siellä olisimme olleet paremmassa turvassa. Varmaankin mr. Malcolmin asuntoa vartioi kaarti; sen läheisyydessä olisi ollut turvallista olla. Yhdysvaltain lippu liehuu siellä niin korkeassa tangossa että se näkyy yli koko kaupungin. Castela Martan -- tämä linna on varmaan hallituksen miesten vallassa -- lippu tosin liehuu lähellä edellä mainittua lippua, mutta mitäpä se merkitsee tähtilipun rinnalla! Kun vain pysyisi tuo ovi aukenematta päivän eli pari, niin vaara olisi ohi. Näissä maissa eivät kapinat ole pitkäaikaisia, sanoi Chimb.

-- Kaikki muu on yhdentekevää, kunhan vain saisin ruokaa. Kurjaa on muuttaa toiseen maailmaan tyhjin vatsoin, sanoi Mack Henderson.

Sangosta oli vesi loppumaisillaan. Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi, jonka vuoksi päätimme nostaa melun, jotta siten saisimme vartijat aukaisemaan oven. Sitten hyökkäisimme henkemme kaupalla ulos; kuolemahan meitä kuitenkin odotti.

-- Odotetaan vielä puoliyöhön saakka. Sitten koetamme loikata ulos tuosta ikkunasta ja paeta. Tosin siinä on rautaristikko, mutta se on ihan seinän ulkoreunassa, siis ainoastaan vanhan ränsistyneen rappauksen varassa, sanoi Chimb.

Päätimme noudattaa Chimbin ehdotusta, mutta Mack Henderson oli toista mieltä.

-- Minä en aio odottaa puoliyöhön, vaan rupean huutamaan ja potkimaan ovea. Koetan repiä irti tuon vanhan rautaristikon; toisin sanoen teen vaikka mitä, ennen kuin kuolen nälkään tässä vankilahelvetissä.

Tunnit kuluivat hitaasti. Odotimme joka hetki oven aukaisua ja komennusta seinää vasten. Kovalla tiililattialla loikominen teki jäsenet kipeiksi. Olihan mahdollista, että oven aukeneminen merkitsisi vapauttakin.

-- Vapautta minä en enää odota, kun ei sitä jo ole tullut. Yö on kohta puolessa. Rukoilkaa pojat, ehkä se auttaa.

-- Minä puolestani olen rukoillut jo tuntikausia ja uskon pääsemme täältä hengissä, sanoi Chimb.

-- Rukoilkaa, signorita, esi-isienne Suurta Henkeä tulemaan avuksemme -- ei meidän jumala ainakaan nyt kuule rukouksiamme, sanoi Mack Henderson.

-- Pidä suusi kiinni, Mack! Sinä, joka ennen olet ollut hyvä toveri ja harvapuheinen, olet yht'äkkiä muuttunut hävyttömäksi ja suurisuiseksi. Jollet nyt ole vaiti ja tottele meitä, niin jätämme sinut tänne.

Semmoinen oli se lyhyt saarna, jonka pidimme Mackille. Se näkyikin auttavan. Ei sanaakaan tullut pojan suusta puoleen tuntiin. Hän vain silloin tällöin veti syvään henkeään. Kysyimme, oliko hän sairas, mutta emme saaneet vastausta. Raapaisimme tulta tikulla ja katsoimme kelloa Se oli neljänneksen yli kahdentoista.

-- Nyt pojat! sanoi Chimb. -- Minä alan hiljaa röykyttää ristikkoa.

Se liikkui. Silloin rupesi oven takaa kuulumaan ääniä ja raosta näkyi lyhdyn valoa. Samassa pistettiin iso avain lukkoon. Charley nykäisi minut pois ikkunan kohdalta ja alkoi riivatusti röykyttää ristikkoa. Oven aukaisija ei saanutkaan lukkoa toimimaan. Voiteen puute oli suonut ruosteen rauhassa kasvaa. Kirouksia kuului oven takaa. Sitten toinen mies rupesi tekemään parastaan. Väänsi eteenpäin ja taaksepäin, samalla mainiten helvetin pyhimysten nimiä. Mutta ovi vain pysyi kiinni. Sitten kuului, kuinka molemmat "lukkosepät" poistuivat apua noutamaan. Chimb rukoili.

-- Kiitos sinulle, Suuri Henki, joksi lapsuudessani Jumalaa kaikkivaltiasta sanoivat, että annoit ruosteen kasvaa lukossa! Toivon, että tuo ristikko samoin on siunatun ruosteen vallassa. Pelasta nuo nuoret miehet. Kaikkivaltias, heitä tarvitaan Oroyan rautatien, isänmaani suuren rautatien rakennustyössä. Pelasta myös minut, jos niin hyväksi näet.

Chimborazo, joka oli ollut polvillaan tiililattialla, nousi ylös.

-- Kyllä ristikko heltiää, jos vain saamme tarpeeksi aikaa. Minä lepään vähän sillä välin kun te toiset vuoroonne röykytätte.