Part 10

Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää teitä Evakseni."

Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut ystävät.

-- Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee -- lokakuun paikkeilla. Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka vie meiltä yhteensä vuoden -- merellä oloaikaan menee toinen puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä -- päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei nauraa."

-- Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään meihin.

Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus, mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin ja kapusivat laivaan.

-- Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin pysyisivät poissa.

Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.

-- Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.

Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.

XVIII.

On oltu jo kauan Port Williamissa. Deutschland ja Columbia tulevat valmiiksi samaan aikaan. Lähtö saattaa ehkä tapahtua samana päivänä. Columbia pääsee kuitenkin perille Eurooppaan ennen Deutschlandia, sillä edellinen on keveämmässä lastissa ja parempikulkuinen. Olemme olleet usein "paratiisissa" herttaisten, vieraanvaraisten Aatamin ja Eevan luona. Rouva Fiddler ja mr. Rogers ovat päättäneet mennä naimisiin heti Englantiin tultuaan. Rogersista tulee Rose Fiddlerin päällikkö, ja kapteeni Franck antaa Columbian päällikkyyden Thomas Scottille. Jollei Teresian ja paronipojan rakkaus jäähdy, saa paronipoika olla harjoitteluaikansa Deutschlandissa ja Teresia jää kuivalle maalle isänsä luo, kunnes paronista on tullut kapteeni.

Port Williamissa on kevät. Valaanpyydystäjiä tulee ja menee. Kun tuuli puhaltaa napaseudulta päin (etelästä), on täällä paha haju. Se tulee valaanpyyntilaivoista. Näissä sulatetaan valaanrasvaa. Rasvalla eli öljyllä täytetyt tynnyrit ladotaan sitten huolellisesti laivan ruumaan. Valaanpyyntilaivojen kapteenit ovat olleet tyytyväisiä saaliiseen tänä talvena. Moni suuri kaskelotti on saanut antaa rasvansa. Tapahtuu usein, että valaanruho, josta rasva on kuorittu pois, ajautuu rannalle. Siinä se vähitellen mätänee, niin että suuri luuranko vain on jäljellä. Haaskan ympärillä hyörii silloin lintuja tuhansittain. Nämä rääkkyvät ja tappelevat niin, että melu kuuluu kauaksi, eihän haaskan kimppuun mahdu kuin pieni osa tällaisesta lintuparvesta kerrallaan. Tuuli kantaa hajun virstojen päähän.

-- Voi, kun kääntyisi tuuli pohjoiseen, sanovat maalla olijat, että haju häviäisi.

Talvella, kun on kylmä, rukoilevat ne, joita palelee, että tuuli kääntyisi pohjoiseen, josta lämmin tulee. Merenkävijät rukoilevat tuulien yliherraa kääntämään tuulen pohjoiseksi, jos ovat valmiita lähtemään pois Port Williamista. Satamansuu on näet niin ahdas, ettei täältä muulla tuulella pääse ulos. Kevätaikaan sattuu väliin, että tuuli hetkiseksi tyyntyy ja sitten kääntyy pohjoiseksi. Pohjoistuuli puhaltaa hiljaa jonkin tunnin, palaten taas äkkiä entiselleen. Jos laiva tällaisen väliaikaisen pohjatuulen puhaltaessa on lähtövalmis, kerkiää se kiirettä pitäen merelle.

Deutschland ja Columbia olivat pari päivää olleet valmiita lähtemään. Oli sanottu hyvästit ystäville ja itkettykin vähän. Teresia ja paronipoika toivoivat voivansa heiluttaa liinoja toisilleen, kun molemmilla laivoilla oli sama matka edessään. Koska satama oli korkean maaston ympäröimä, oli se siksi turvallinen, että vain yksi ankkuri ja vähän kettinkiä oli ulkona.

Eräänä varhaisena aamuna rupesi äkkiä tyyntymään, jonka jälkeen tuuli alkoi hiljaa puhaltaa pohjoisesta. Ankkurit nostettiin kiireesti, jonka jälkeen kerittiin saada vähän purjeita ylös. Myötäinen tuuli vei meidät molemmat laivat sataman suun lävitse. Sitten saimme vähitellen enemmän purjeita ylös ja olimme kuin olimmekin vapaat Port Williamista. Laskimme lippumme tervehdykseksi ystäville, mutta tätä tervehdystä he tuskin näkivät. Kun Port Williamilaiset aamulla katsoivat satamaan päin, emme enää olleet heidän näköpiirissänsä. Pantuamme kurssin itää kohti, merelle, koetimme pysytellä lähellä toisiamme Koska Columbia purjehti nopeammin kuin Deutschland, emme Columbiassa pitäneet kaikkia purjeita päällä ensimmäisenä päivänä. Silloin tällöin katselimme toisiamme kiikarilla. Teresialla oli kiikari kädessään koko päivän. Illalla sanoimme Columbiasta hyvästit Deutschlandille, joka jo oli hyvän matkaa takanamme. Deutschlandin laskiessa lippunsa kolmannen kerran, painui myös auringon ylälaita mereen. Teresia parka haki taas lohdutusta, kuten monesti ennenkin, painamalla päänsä Chimbin povelle. Etelänristin sytyttyä katseli tyttö tätä. Se oli hänen ja paronipojan välinen sopimus.

Kello on kahdeksan aamulla; sen tiedämme siitä, että parhaillaan lyödään kahdeksan lasia. Pian olen vaatteissani ja kannella. Lounas puhaltaa kovanlaisesti. Kurssimme on koillinen, siis kuljemme myötätuulessa. Vauhti on mainio. Columbia kallistelee puolelta toiselle; sehän kuuluu asiaan.

Siunattu asia, ettei ole noita kirottuja hanhenkauloja pitelemässä vastaan. Niitä jo oli jonkin verran, mutta maattuamme kuukausia Etelä-Jäämeren tuomassa kylmässä vedessä, ne ovat kuolleet ja irroittuneet laivamme pohjasta.

-- Oletteko huomannut, mr. West, että rouva Fiddler on heittänyt laidan yli nuo hulluttelut, jotka ovat täyttäneet hänen aivokoppansa siitä saakka, kun tulimme hänen kanssaan tekemisiin?

-- Kyllä olen, kapteeni, mutta oletteko te huomannut että häntä vaivaa nyt toisenlaatuinen hullutus? sanoin.

-- En, sanoi kapteeni.

-- Häntä vaivaa naimahulluus; hän juoksee mr. Rogersin perässä, on ollut koko vahdin ajan kannella ja mr. Rogersin kintereillä. Siinä on pääsyy meressä asuvan miehen unohtamiseen.

-- Mutta mr. Rogersilla on morsian Englannissa, sanoi kapteeni.

-- Merimiehet eivät muista morsiamiansa, enemmän kuin morsiamet sulhasiansa. Etteköhän ottaisi pois buuvenpramipurjeita, kapteeni?

-- Olette oikeassa, mr. West. Olette varovainen. Onhan meillä ollut tarpeeksi koettelemuksia jo. Vähentäkää ja lisätkää tästä lähin kangasta mielenne mukaan, vaikka minäkin näkyisin kannella.

Kapteenin mentyä otin vielä pois kokka- ja peräpuoliset pramipurjeet.

Columbia on kulkenut toista viikkoa päiväntasaajaa kohti. Tuulen suunta on vähän vaihdellut, mutta pysynyt kutakuinkin myötäisenä. Se on ollut väliin aika navakkakin, mutta purjeita ei sentään ole vähennetty. Tuulee lännestä, siis maan puolelta -- vaikka eipä sivumme juuri viistä rannikkoa, sillä välillämme on neljäsataa viisikymmentä virstaa vettä. Olemme Montevideon leveyspiirin kohdalla. Vauhtimme on hyvä, mutta noiden kauniiden bonitokalojen, "porsaiden", vauhti on vielä parempi. Nyt vasta on ruvennut kaloja kulkemaan vanavedessämme. Ehkäpä valaskalat, joita on joka päivä pyörinyt ympärillämme ja uinut kilpaa kanssamme, ovat tähän saakka peloittaneet pienet kalat loitolle.

Jim Peg, nappula, istuu taas halkaisijapuomin päässä, koettaen narrata bonitoja pussiinsa. Pieni Lelu seisoo kokkaäyräällä; hän pitelee vasemmalla kädellään kiinni staagista ja oikealla purjekankaasta tehdystä hatustaan. Muuten tuuli puhaltaisi sekä Lelun että hatun mereen. Laiva kallistuu ja meri sylkäisee Leluta silmiin. Tytön täytyy tarttua molemmin käsin staagiin. Hän pelastuu, mutta hattu hukkuu. Töin tuskin pääsee Peg kokkaäyräälle pidellen käsillään ja hampaillaan puomin taklaasista kiinni, Columbian pistettyä nenänsä mereen. Meri ryösti pussin bonitoineen nuorukaisen käsistä.

-- Nyt olin pudota sinun tähtesi, kun toisella kädelläni pidin pussia. Sinullehan minä noita kaloja koetan hankkia, kun joka päivä olet mankunut tuoretta kalaa.

-- Jos sinä olisit pudonnut, Peg, niin olisi tuuli saanut puhaltaa minutkin mereen. Olisin vain heittänyt irti staagista...

Päästyään alas kokkaäyräältä pistivät nuoret, huolettomat, tanssiksi, joka päättyi siihen, että meri loiskautti heidät lätäkköön alahangan skantäkkiä vastaan. Kun olivat päässeet pystyyn, antoi tyttö pojalle suutelon, oikean merimuiskun.

Aika rientää, laiva rientää. Leikkasimme tänään kauriin kääntöpiirin, joka kulkee Rio de Janeiron yli. Kello kaksitoista päivällä, uuden vuorokauden alkaessa tulimme ihanaan kaakkoispasaadiin.

-- Mikä teitä vaivaa, signorita? Ette ole enää kuten ennen. Me neljä olemme huomanneet, että sydämestänne puhaltaa meitä kohti vastatuuli. Kadutteko, että jätitte Andit ja kolkon suuren Tyynenmeren ja sen itärannikon? Eikö ihana Atlantti, jonka kylvystä aurinko suoraa päätä nousee, miellytä teitä? Ehkä jätitte Andeille jonkun, jota kaipaatte? Nämä kysymykset tein Chimbille eräänä aamuna, kun auringon noustessa hän ja me neljä istuimme kokkaäyräällä ja katselimme Pegin kalanpyyntiä.

Chimb ei ensin vastannut mitään, vaan katseli itsepintaisesti laivan kurssia. Sitten hän sanoi jotakin, jolla ei ollut mitään tekemistä kysymykseni kanssa.

-- Kun ei tuo Lelu vain putoaisi mereen, hassu tyttölapsi, joka juoksee poikanulikan perässä. Tuolla hän istuu kahareisin Pegin kanssa halkaisijapuomin päässä.

-- Teillä ei siis ole vastausta meidän yhteiseen kysymykseemme? sanoin.

-- Olette oikeassa. Minulla ei ainakaan tällä kertaa ole vastausta kysymykseenne. Luonnollistahan on, että mitä enemmän etenen synnyinmaastani, sen totisemmaksi käyn. Tämä meri, joka teistä tuntuu niin ihanalta, rupeaa tuntumaan minusta erämaalta. Älkää, rakkaat pojat, tehkö minulle tästä lähin noin vakavia kysymyksiä, sanoi Chimb.

Olemme keskellä kaakkoispasaadia. Siis maailman ihanimmassa vyöhykkeessä. Tuuli on muuttumaton; sen voima ja suunta aina sama. Merimiesten ja naistenkin tuuli on hyvä. Kaikki rakentavat tulevaisuuden linnoja. Aurinko nousee joka aamu merikylvystään puhtaana, kirkkaana ja alastomana. Kun kuningatar on korennon korkuisella, ei se enää näytä ihanaa alastomuuttaan syntisille. Se on vetänyt ylleen sädeharsonsa, jonka lävitse ainoastaan kotkansilmä voi nähdä. Chimbkin on taas käynyt iloiseksi, hän nauttii erikoisesti auringon laskusta mereen. Kotimaansa rannalla hän on nähnyt saman auringon laskevan mereen, mutta ei nousevan siitä.

Columbiassa on tuntuva vedenpuute. Siihen olemme me merimiehet tottuneet, eivätkä rouva Fiddler, neiti Teresia eikä Lelukaan valita. Mutta Chimb ei janotessaan voi unohtaa de los Andesin lähteiden kirkkaan kylmää, hyvänmakuista vettä. Mahdollisesti ei Port Williamista otettu vesi ollut hyvää, koska se on ruvennut ennen aikojaan mätänemään. Väliin saa kauan säilyvää vettä, väliin taas nopeasti pilaantuvaa. Suurin syy veden pilaantumiseen on kuitenkin se, ettei vanhoja vesitynnyreitä saa kyllin puhtaiksi, ennen kuin ne täytetään uudella. Veden loppumiseen taas on laivan naisväki syypää; he ovat liian paljon pesseet itseään ja vaatteitaan. Usein öiseen aikaan naiset hiipivät vesitynnyreiden luo ja varastavat tätä jumalten juomaa. Tavallisesti silloin niin hyvin päällystö kuin miehistökin murahtaa. Chimb taitaa olla suurin vesivaras, mutta kun hän menee vesitynnyrille, ei kukaan ole huomaavinaankaan, vaan kääntyy toisaalle.

Ei ole ollut yhtä ainoata sadetta siitä lähtien kun jätimme Falklannin saaret. Columbia lähenee päiväntasaajaa. Kaakkoispasaadin alue loppuu kohta. Emme viime päivinä enää ole olleet tekemisissä pasaadituulten kanssa. Päiväntasaajan molemmilla puolilla tuuli puhaltaa hiljaa sieltä ja täältä tai ei ollenkaan. Muuttelevaisen tuulen vyöhyke ulottuu pari, kolme astetta päiväntasaajan molemmille puolille, ja sanotaan sitä tyyneksi alueeksi (Calm region). Tämän yli on purjehtijan usein vaikea päästä: on joko ihan tyyni, tai kuljettaa muuttelevainen hiljainen tuuli laivaa edestakaisin. Vedenpuute Columbiassa on ankara. Vesiannos pienenee päivä päivältä. Luotetaan kuitenkin siihen, että päiväntasaaja antaa vettä. Chimb kärsii nurkumatta janoa ja tahtoo luovuttaa annoksensa muille. Hän vain kastelee huuliaan vedellä.

Eräänä yönä liu'uimme hiljaa myötätuulen puhaltaessa, ilman mitään juhlamenoja päiväntasaajan yli. Aamulla oli taivas täynnä pilviä ja pohjoisesta päin kuului hiljaista ukonjyrinää ja näkyi salamaniskuja.

-- Kohta saamme vettä, sanoi Andrew Kelly, joka on ruorissa. Tähän vastasi Chimb:

-- En usko. Uskon Suuren Hengen päättäneen näännyttää meidät janoon, vaikka vettä on allamme ja päällämme.

-- Älkää puhuko, rakas signorita, Suuresta Hengestä, älkää kääntykö esi-isienne pakanalliseen uskoon. Tehän olette kristitty, sanoi Andrew Kelly.

Kun tulin vähää ennen kahdeksan lasia (kello kahdeksan aamulla) Jim Pegin kanssa lokaamaan, näin kapteenin taluttavan Chimbiä kajuuttaan. Mikähän nyt on, ajattelin. Ehkä tyttö on saanut meritaudin, ehkä häntä vaivaa "vesikauhu", tai hänen janonsa on käynyt sietämättömäksi. Oma syynsä, mutta kohta saamme vettä taivaasta.

Taivaastapa ei tullutkaan vettä heti. Pilvet putosivat alas sakeana sumuna, joka oli niin paksua ja vetistä, että se juoksi. Pyyhkimällä kattoja ja kansia köysiluudalla olisi voinut saada jonkin määrän vettä, mutta se olisi ollut liian likaista juotavaksi. Parin tunnin perästä rupesi hiljaa tuulemaan pohjoisesta. Tuuli vei sumun ja kuljetti laivan etelää kohti. Vauhti oli niin hiljainen, ettei laiva totellut peräsintä, vaan kulki eri asennoissa päiväntasaajaan päin. Valaistus oli kummallinen, ei se ollut päivänvaloa eikä kuunvaloa, koska kuuta ei näkynyt, vaan se oli salaperäistä, kaameata. Arviomme mukaan oli laivamme uudelleen leikannut päiväntasaajan.

Kapteeni ja minä istuimme Chimbin luona. Hän nukkui kuin lapsi. Valtimo ja hengitys olivat säännölliset. Aioimme juuri lähteä ylös ja jättää lapsen nukkumaan, kun kajuutan katolta rupesi kuulumaan rapinaa.

-- Sataa, sanoi kapteeni. Muutamassa sekunnissa oli rapina käynyt niin kovaksi, että olisi luullut satavan suuria herneitä ja vieläpä pieniä kiviä. Tyttö heräsi ja aukaisi silmänsä.

-- Sataa! Jumalan kiitos siitä. Minun takiani olitte vähällä kuolla janoon.

Kun aioimme lähteä ylös, pyysi Chimb minua jäämään vähäksi aikaa hyttiin.

-- Kuulkaa, mr. West! Minä olin Oroyassa, unissani. Ikävä, että tuo rapina alkoi juuri tällä hetkellä. Olisi ollut hyvä, jos se olisi tullut puoli tuntia myöhemmin. Mutta tapasinhan hänet -- sanoi Chimb hiljaa itsekseen. Samassa aukaisi Teresia oven ja toi kupillisen tuoretta sadevettä, johon oli pantu sitroonanmehua.

-- Kaada vain vähän sitä nektaria tähän lasiin, ja vie loput pois, etten juo liikaa näin alussa.

Jo kolme vuorokautta on lakkaamatta satanut, salamoinut ja jyrissyt. Ainoastaan keskipäivällä on rajuilma hetkeksi laannut. Kaikki on märkää. On vaikeata uskoa, että vedenpaisumus koskaan asettuu.

-- Eiköhän tässä kohta törmätä Araratin vuorta vastaan, sanoo Mack.

-- Varoitan teitä laskemasta leikkiä pyhistä asioista, sanoo irlantilainen.

-- Tuossahan se jo kohoaa merenpohjasta, huutaa Fred, ja viittaa ylähangan loorinkiin päin, kun suuri kaskelotti vitkaan vääntäytyy pinnalle.

Naiset ovat pesseet vaatteitaan ja juoneet itsensä juovuksiin vedestä. Nyt he loikoilevat kohmelossa ja rukoilevat Jumalalta kuivaa ilmaa. Chimb nukkuu paljon ja näkee unia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kaksi viikkoa on kulunut vedenpaisumuksesta. Ihana kaakkoispasaadi ja märkä päiväntasaaja kuuluvat jo historiaan. Viillämme nyt koillispasaadia, joka kyllä on yhtä ihana kuin kaakkoispasaadikin, mutta tätä nimitämme vain pasaadiksi, eikä niin kuin edellistä ihanaksi pasaadiksi. Purjeet on kiristetty jotakuinkin tiukalle alahankaan päin, mutta pääsemme kuitenkin yli koko pasaadialueen luovimatta. Koska tuuli ei ole niin vetävä suuntaamme nähden kuin kaakkoispasaadi oli -- tuulihan puhaltaa laivan pituuslinjan ja poikkilinjan keskivälitse -- antaa koillinen meille ylähangan kokkapuolelta usein roisketta silmiin. Kaikki, niin naiset kuin miehetkin, ovat erinomaisella tuulella. Jokainen rakentelee tuulentupia ja -linnoja. Chimb ja me neljä olemme aina yhdessä, kun aika myöntää. Andein tytär kyselee kyselemistään Englannin oloja.

XIX.

Eräänä aamuna, veturin puhaltaessa lähtösignaalia, nousi junaan muuan herra, mr. Christopher. Hänellä ei ollut mukanaan mitään, ei edes päällystakkia. Hän oli vähän hengästynyt ja hikinen, juostuaan pari virstaa San Franciscon satamasta itäänpäin menevään pikajunaan. Hän oli juuri saapunut laivassa. Ei satamassa eikä matkan varrella näkynyt ajuria, jonka vuoksi mr. C:n oli pakko turvautua apostolihevosiinsa ja jättää jälkeensä matkalaukkunsa ja päällystakkinsa, -- sillä hänellä oli hengenhätä. Laivan kapteenille hän oli antanut määräyksen lähettää tavaransa hotelli Diamondiin. Sieltä hän sitten saisi ne sähköttämällä. Hän pääsi töin tuskin vaunuun, junailijan juuri sulkiessa ovia. Mutta mr. C, joka oli erinomaisen voimakas mies, tuuppasi kaikessa hyväntahtoisuudessaan tieltään junailijan, joka ei myöskään ollut mikään leikkikalu. Molempien herrojen tultua vaunuun, otti junailija revolverinsa ja kysyi mr. C:ltä, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

-- Odottakaa, niin saatte nähdä kuka olen, sanoi mr. C. ja veti esille lompakkonsa, josta otti paperin junailijan nähtäväksi.

-- All right, sir! Seuratkaa minua, niin annan teille junan parhaimman paikan.

Tyynenmeren rautatie (Pacific Railway) ei ollut vielä vanha. Ei ollut monta vuotta siitä, kun sai kulkea laivassa ympäri Kap Hornin, jos tahtoi päästä mukavasti Tyynenmeren rannalta Atlantin rannalle, San Franciscon leveyspiireille.

Mr. Cristopher istui nyt mukavassa vaununosastossa ja koetti nukkua tässä asennossa, väsyneenä vaivalloisen ja kauan kestäneen purjehdusmatkan perästä. Hän oli lähtenyt Callaosta pienellä friskolaisella kuunarilla. Sitä hän kylläkin sai katua. Siitä saakka kun oli astunut tähän pieneen, likaiseen ja ravistuneeseen kaukaloon, oli häntä vaivannut ennen tuntematon tauti -- ties sanotaanko sitä edes taudiksi. Hän oli saanut matkatovereiksi hermonsa. Nämä, jotka eivät aikaisemmin olleet viitsineet seurata isäntäänsä, koska hän niiden mielestä oli epämiellyttävä, olivat nyt lähteneet valvomaan herransa turvallisuutta. Hän olisi voinut riisua kengät jalastaan, vieläpä riisuutua kokonaankin, sillä hänellä oli yksityinen osasto vaunussa, joka meni New Yorkiin saakka. Mutta hän ajatteli aivan oikein: "Saanhan mennä yöpuulle junan alkaessa kavuta Sierra Nevadan ylämäkeä". Hänellä oli mukanaan kaksi revolveria, pienempi ja suurempi. Hän ei kylläkään ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä turvautuvat ampuma-aseeseen. Hän oli tyyni ja rauhallinen, kuten vankat miehet usein ovat. Hänen matkatoverinsa eivät yllyttäneet häntä hätääntymään eikä tekemään tuhmuuksia. He vain koettivat estää häntä nukahtamasta ja siten valvoa hänen turvallisuuttansa.

Mr. Christopher vaipui kuitenkin koiranuneen, kunnes juna seisahtui pitemmäksi aikaa. Kuului melua ja puhetta ja mr. Christopherille selvisi, että juna tulisi seisomaan tässä kauan. Oli saavuttu Sacramento-virran yli johtavan sillan luo. Ratavalli oli kallistunut, jonka vuoksi ei uskallettu ajaa. Jos saataisiin apua, muutamia kymmeniä miehiä lapioineen, olisi vika pian korjattu. Apu saatiinkin. Veturin pilli pantiin puhaltamaan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli junan luo kerääntynyt kolmisenkymmentä miestä lapioineen ja kankineen. Nämä olivat kullankaivajia ja -huuhtojia, jotka etsivät onneansa Sacramento-virran kultarikkailta äyräiltä. Mr. Christopher istui vaununosastossaan raukean näköisenä, mutta häntä vaivasivat taas matkatoverinsa.

Vaikka oli lähdetty kello kuusi aamulla Friscosta, oli puoliyö, ennen kuin viivytyksien jälkeen päästiin Sierra Nevadan vuoristoon. Mr. Christopher makasi vaatteet yllään. Ainoastaan kengät hän oli riisunut, nukkuen siis vain kevyesti.

-- Saanhan koettaa nukkua paremmin huomenna, kun olemme Sierra Nevadan toisella puolen, hän ajatteli.

Hän ei ollut peloissaan, mutta häntä häiritsivät vähän nuo matkatoverit, jotka kuiskasivat isäntänsä korvaan: "Ei tämä matka onnistu." Kerran hän potkaisi niin kovasti matkatoveria, joka neuvoi häntä kääntymään takaisin ja jättämään sikseen koko Euroopan-matkan, että seinän takana nukkuva jenkki rupesi nyrkillään takomaan seinää ja uhkasi lähettää naapurilleen lyijypilleriä lääkkeeksi. Nämä uhkaukset eivät laisinkaan häirinneet mr. Christopheria. Päinvastoin.

-- Vai lyijypilleriä! hän sanoi itsekseen. Matkatoverit vetäytyivät nyt loitommalle; hän tuskin tiesi niistä enää. Hän pani kengät jalkaansa, peseytyi ja oikoi jäseniään. Sitten hän istahti, otti lompakostaan paperin, jossa oli lyijykynäpiirros, ja aikoi ruveta katselemaan sitä. Juna, joka oli kulkenut hyvin hiljaa ylämäessä, seisahtui, kun ensin oli tuntunut laimea törmäys. Hän ei pannut paperia takaisin lompakkoon, vaan pisti sen poveensa paidan alle. Veturit olivat puskeneet radalle asetettua estettä vastaan ja hypänneet kiskoilta saamatta mitään vikaa. Mr. Christopher ei hätääntynyt vähääkään, hän vain tarkasti ampuma-aseensa ja pisti ne piiloon huomattuaan niiden olevan kunnossa. Junan palveluskunta ja matkustajat oli nyt hälytetty. Naiset, lapset ja pelkurimaiset miehet olivat heittäytyneet lattialle pitkäkseen, välttääkseen ikkunoista tulevia luoteja. Oikeat jenkit sitä vastoin seisoivat revolverit käsissä ovien luona. Aika kului, mutta laukauksia ei kuulunut eikä ryöväreitä näkynyt. Missähän ne mahtavat viipyä? Odotettiin kaiken yötä hyökkäystä, mutta sitä ei lopultakaan tullut.

Ennen aamun sarastusta lähetettiin kaksi aseistettua junamiestä resiinalla lähimmälle idän puolella olevalle asemalle hakemaan apua. Sinne oli kaksikymmentäviisi virstaa. Puolenpäivän ajoissa tulikin kaksi veturia työntäen edessään kahta pitkää avonaista tavaravaunua, lastattuina miehillä ja nosto- ynnä muilla koneilla. Mr. Christopher, jolla ei ollut mitään hermoja siitä hetkestä, kun juna törmäsi esteeseen, siihen saakka, kun vaara näkyi olevan ohi, oli nyt taas näiden vallassa. Tätä ei kuitenkaan, voinut huomata hänen kävellessään edestakaisin radalla ja väliin tarkastaessaan veturin radalle nostamista ja radan korjaamista. Jos joku olisi tuntenut mr. Christopherin ja hänen tapansa, olisi hän mahdollisesti voinut arvata, että tämä oli hermostunut, sillä hänellä oli piippu hampaissaan.

Puoliyön aikana juna lähti kapuamaan tai oikeastaan jatkamaan kapuamistaan ylös Sierra Nevadan harjanteelle.

Christopher istui hytissään ja katseli ennen mainittua lyijykynäpiirrosta, kun junailija koputti ovelle ja astui sisään.

-- Sir! Tulin vakuuttamaan teille, että saatte tästä lähin nukkua rauhassa, sillä meillä on nyt niin paljon aseistettuja miehiä mukana, että voimme ottaa vastaan vaikka koko sioux-lauman.

-- Vai niin, hyvä on! Mutta kokonainen vuorokausi on mennyt hukkaan.