Part 4

Voinvälitystoimi oli poistanut Anaskilta vähäksi aikaa elatushuolet, joten hän jouti lepäilemään. Ensin hän valitsi majapaikakseen "Ruhka-Reitun" mökin, mutta kun Anaskilla oli nyt varoja syödä särvinruokiakin, eikä niitä tässä ollut, lähti hän katselemaan ruokaisempia paikkoja.

Joku aika Anaskin mentyä nousi mökissä aika häläkkä varkaista. Oli näet kadonnut melkein kaikki irtain omaisuus, eikä ensinkään saatu selvää, kuka ne olisi vienyt ja mihin. Tavarainsa menettäjät olivat jo aivan toivottomia niiden löytämisestä. Mutta viimein tuli taas Anaski ja vahingon kärsinyt on nopsa kysymään neuvoa ja tietoa jokaiselta.

-- Eikö Anaskikaan ole liikkuessaan sattunut kuulemaan mitään meidän tavaroista? kyseli mökin mies.

-- Paljohan sitä kuulee, vaikka ei kaikkia soisi kuulevansakaan, sanoi Anaski salaperäisesti.

-- Jos vain jotakin tietäisit, niin sano toki, minä koettaisin palkita hyvän työsi, houkutteli mies.

-- Ei niistä kaikista auta palkintoja vaatiminen, varsinkaan näin tuttavain kesken. Mutta yhtä kaikki: häpeä sanoa, häpeä olla sanomattakin. Tämä asia koskee niin läheltä minuakin.

-- Mitenkä läheltä? ihmetteli mökin mies. Enhän minä Anaskin ainakaan usko ottaneen.

-- Eipä ei, mutta joku minun sukulaiseni ei taida olla aivan virheetön.

-- Mikä sukulainen?

-- Mahtaisitko olla sanomatta minun ilmoittaneen?

-- No ihan varmaan,

-- Muista myös, varoitti Anaski ja alkoi kertoa:

-- Asia on niin, että kun minä kävellessäni poikkesin lanko-Mikon mökille ja nousin tuvan lakkaan ottamaan kesällä tekemiäni nuotan lauvuksia, niin sieltä nurkasta vanhojen verkkojen alta kopahtaa käteeni turkin kaulus. Minä nostan ylös ja ajattelen että tuommoiseen paikkaan panevat turkkinsa kesäksi korjuuseen, mutta samassa tunnen että tämähän onkin Ruhkaniemen Reitun turkki. Minä arvasin heti mitenkä se on sinne joutunut ja ajattelin, että jopa on lankomieskin joutavissa, kun meneppäs varastamaan itseäsi köyhemmältä. Minua on aina kiitetty siitä, että minä en milloinkaan varasta itseäni köyhemmältä ja sen vuoksi on tuo lankomiehen teko niin huono, että siltä sietää ottaa hyvät sovinnot.

-- Ettäkö ihan varmaan olisi siellä minun turkkini? kysyi Ruhka-Reittu ihastuneena.

-- No tunnenhan minä sinun kelsiturkkisi, mutta muita tavaroita en malttanut katsella. Vaan muista nyt, että elä sano minun sanoneen, ja vähemmästä et saa sopia, vaan vaadi lehmä; kyllä sen täytyy antaa.

-- Olipa se onni, että pääsin tavaroitteni perille, puheli Reittu hyvillään. Kyllä ne olisivat Anaskitta menneet.

-- Onhan sitä minustakin toisinaan hyötyä, kehäsi Anaski naurahtaen. Ja ehkä tämä tapaus saattaa sinut lehmilliseksikin, kun vain et vähemmällä helpota.

Mökin mies lähti hakemaan apulaisia tavaroittensa etsimiseen, vaan Anaski jäi mökkiin makailemaan. Iltahämärässä hän jo odotteli tavaran hakijoita ja kävi raikkoamassa latokommakkoon lehmälle suojapaikkaa. Viimein miehet tulivat ja olivat hyvin pouhakkana urhotyöstään.

-- Mistäs tavarat löytyivät? kysyi Anaski outona.

-- Tuoltapa löytyivät lankosi mökiltä, vastasi apulaisena oleva mies.

-- Eipä olisi uskonut sitä Mikkoa. Tunnustiko tuo?

-- Vai tunnusti! Väitti kiven kovaan ettei heillä ole, mutta me haettiin ylös.

-- Antoiko sitten mielellään?

-- Jopa antoi. Syyti sen tuhannen hamppua kartanolle ja kiroili vain muiden kantamiksi.

-- Tokko rupesi sovinnolle?

-- Ei ensin aikonut, mutta viimein lupasi tynnyrin perunoita.

-- Mitä tuo nyt on tuon vertainen.

-- Siihen nämä viimein sopivat, ilmoitti mies.

-- Perunatynnyriin! sanoi Anaski puhkaisten tyytymättömänä sieramiinsa. Olisi tuonkin saanut olla ottamatta, kun ei kerran enempää.

Anaskia harmitti koko sovinto niin, että hän koppasi konttinsa ja viulunsa, ja mennä paiskasi iltapimeällä Raaskalaan yöksi.

-- Mistäs Anaski näin pimeällä käveli? kysyi isäntä.

-- Tuolta tulin Huhkan mökiltä, vastasi Anaski äreänä, laitellen konttiaan ja viuluaan naulaan.

-- Ei rosvotkaan peloita, vaikka siellähän niitä on liikkunut.

-- Milloinka se on korppi toisen korpin silmän puhkaissut?

Hän oli yhä vaan tuohkeissaan ja alkoi purkaa ulos:

-- Saapi täällä varastaa ja puuhata yöllä jos päivälläkin, eikä tuosta ole mitään hyötyä. Olen koko menneen viikon puuhannut tuolle Ruhkalle lehmää, että hartioitani vieläkin pakottaa, mutta ei tuossa sen tolvanassa ollut ottajata. Saapi se nyt taas vettä rippailla ja lapsetkin ovat niin laihoja että läpi näkee, kun ei ole mitään särvintä.

-- No millä keinolla se Anaski aikoi Ruhkalle lehmän laittaa? kysyi isäntä.

-- Omalla keinollani: Ruhkan tavaroita kannoin salaa tuonne lanko-Mikon mökille ja käskin siltä sovinnoista ottaa lehmän, mutta tämä tolvana sopii asian -- perunatynnyriin... kelpo herkkuihin... joita minä olisin hänelle voinut yhtenä yönä soutaa vaikka venelastin, jos olisi sanonut.

-- Niin, Ruhkan omasta kuopasta, huomautti isäntä nauraen.

Anaski oli ennenkin sattunut syöttämään varastettua tavaraa haluavilla omia perunoitaan, ja tätä isäntä tarkoitti. Mutta tällä kertaa ei Anaski ollut leikkituulella.

-- Saapihan niillä tuhmilla syöttää vaikka mitä, hän sanoi. Mutta tällä kertaa minulla oli aivan oikea tuuma. Lanko-Mikko olisi hyvin tullut toimeen kahdella lehmällä, kun ei ole lapsiakaan, ja Ruhkalle se olisi ollut tasaiseen tarpeeseen. Olisi tuossa itsenikin ollut ruokaisempi viettää tuiskupäiviä, mutta siihen toteen se meni. Kävi niin kylläkseni, etten enää ruvennut yöksikään koko hökkeliin. Ja kyllä minä jäiden tultua heitän nämä seudut ja lähden kävelemään toisiin lääneihin.

Elinkeinot matkoilla.

Talven tultua pisti Anaski viulunsa konttiin ja kuluneet kortit taskuunsa ja näillä työkaluilla varustettuna katosi kotiseudultaan kuulumattomiin. Aikomuksena oli liikkua Pohjanmaalla ja merenrantapuolilla. Seuraavana kevännä, kärrikelin tultua, tapasivatkin Oulussa kulkijat hänet urakoitsijana Pyhännän Leiviskässä. Anaski oli huomannut ettei talossa ollut kaivoa ja arvannut, että ne mielellään soisivat semmoisen saavansa. Varustettuaan pajunhaarukan ja vesipullon oli hän esitellyt itsensä maankuuluna kaivon katsojana ja saanut uskomaan että kaivo syntyy aivan lähelle, hiekkakankaalle. Ja vahventaakseen talonhaltijain uskoa oli Anaski ottanut kaivon urakalla valmiiksi tehdäkseen. Työpaikka oli aivan maantien vieressä ja matkamiehiä vähän ihmetytti nähdessään tutun miehen kuoppaa kaivamassa.

-- Mitä se Anaski on tullut tänne tekemään? kysyivät he seisauttaen hevosensa.

-- Kaivon otin urakalla tehdäkseni, sanoi Anaski heittäen lapionsa ja tuli tuttaviaan kättelemään. On niin häpeä, kun ei näin aika talossa ole kaivoa.

-- Uskotko sinä siihen vettä tulevan?

-- Luultavasti ei minulta tule niin paljon kaivetuksi, mutta kun tapasin ruokaisen talon, niin ajattelin että lepäilen nyt tässä ja jäsenien verryttelemiseksi luoksentelen tuota pehmyttä multaa.

-- Mahtaa tulla hyvästittä eroaminen tästä työpaikasta.

-- Niinpä voipi käydä, arveli Anaski. En sentään aio kiirehtiä, ja jos menette tähän syöttämään, niin elkää puhuko mitään minusta, ollaan vain tuntemattomana.

-- Ei meistä ole pelkoa, jatka vain työtäsi, sanoivat matkamiehet ja lähtivät ajamaan.

Sen perästä ei taas Anaskista kuulunut mitään, ennen kuin heinäajan lopulla, jolloin hän ilmestyi Raaskalaan aivan samanlaisena kuin oli lähtenytkin.

-- Vielä toki tuli Anaski takaisin, ihastelivat jotkut. Täällä jo luultiin että se on pohjalaisille kaivoja kaivaessaan sortunut mullan alle, ja tyttäret ovat ihan itkeneet, kun eivät ole saaneet mitään tietoa sulhasistaan, ja ikäväpä täällä on ollut muillakin, kun ei ole ollut kuka tosia puhuisi.

-- Hyvähän se on koirakin kuoltuaan, sanoi Anaski. Mutta eihän minusta niin vain hopusti päästä. Ja toisekseen, onhan minulla siksi järkeä etten kaivele niin syviä kuoppia, joissa vaaraan joutuu. Eikä ne muutkaan mestarit tee itse, viivoja vain vetelevät ja keppejä pistelevät, kyllä ne tyhmemmät sitten ponnistavat.

Minuakin toki pidettiin siellä niin arvossa, ettei laitettu jalkaisin kulkemaan, vaan aina kyydittiin hevosella ja taloon tultua vietiin vieraspuolelle suoraan.

-- Mutta miksikä ne kumminkin, vaikka niin hyvänä pitivät, laittoivat jalkapatikassa kotiin? kysäsi isäntä.

-- Niinhän sen outo luulisi, että jalan ne laittoivat, sanoi Anaski ylpeästi. Minulle toki herrat hommasivat maksuttoman kyydin ja itse vallesmanni kirjoitti vielä mukaan kirjeen meidän pitäjään herroille, että nekin ymmärtäisivät antaa hevoskyydin.

-- Kyydilläkö ne todellakin Anaskin toivat? kysyi isäntä totisempana, sillä hän arvasi, että se on ollut ruunun kyyti, josta lisääntyy maksut.

-- Ei minun tullut perille asti ajetuksi, sanoi Anaski rauhoittaen. Olivat panneet koukkuvieteriset istuimet, niin ne niin pahasti hytkyttelivät vanhoja jäseniä, että alkoi tuntua tukalalta. Rajan tällä puolen vielä tietkin huononivat, niin silloin ajattelin että eiköhän pitäne kääntää kello lampaan kaulassa. Minä pääsin kyytimiehen kanssa hyväksi ystäväksi, kun hoitelin sen hevosta ja pidin huolen kapineista. Ensi yöpaikassa minä otin talosta hohtimet, sanoin hevosen jalassa naulan kohonneen, vaan päästelinkin ruuvit irti vieteristä ja muiden nukkuma-aikana pistin konttiin ja läksin kävelemään. Se kyyti tuntui paljon huokeammalta ruumiille ja huokeampi se oli vieterillekin.

-- Mahtaakokan tuo teko olla uskottava? epäili isäntä.

-- Harvoinpa minä valehtelen, vaikken totta puhu milloinkaan, mutta tämä se ainakin on totta, vakuutti Anaski.

-- Minnekä se herrain lähettämä kirje joutui?

-- Sille jäi kyytimiehelle. Joutaa pitää muistona minulta, kun en tullut hyvästiäkään heittäneeksi, näkyi nukkuvan niin kovin makeasti.

-- Mutta jos ne käyvät hakemassa täältä matkaa jatkamaan, arveli isäntä.

-- Ei meillä ole enään mitään tekemistä, sanoi Anaski. Minä olen matkani tehnyt ja lopettanut virkatoimeni tällä kertaa. Eikä siellä povarina ja pelurina pysy leivissä. Mitähän jöröjä he lienevät. Tohtorin ammatti siellä parhaiten elättää ja sitä työtä siellä olisi vielä ollut, mutta ne herrat sen kyytinsä kanssa niin kiirehtivät.

-- Sinä olet mahtanut tehdä tuhotöitä ja ne ovat sen vuoksi kiirehtineet.

-- Minäkö tuhoja? Sen taitavammasti ei kukaan tohtori paranna. Ja tohtorithan ne vasta tuhoja tekevätkin: niillä on puukot ja myrkyt muassaan, mutta minä en tarvitse muuta kuin terävän äimän ja punontaista, niin kyllä tukkeutuu vaikka minkälaiset haavat. Ja myrkyn summasta minä vain hieron tupakan lehtiä nuuskaksi ja tuppaan sitä nenään, niin sillä eroaa kaikki romuskataudit. Mutta sitten ne minulta sen mahdin varastivat ja täytyi turvautua toisiin rohtoihin.

-- Kuka tuo niin ovela oli, että Anaskilta varasti?

-- Akat lemmot. Joku niistä kuului olevan omissa tuskissaan ja enkös minä hourautunut antamaan akoille nuuskapussia lainaan. Nämäpä tutkivat minun rohtoni ja kun näkivät sen hyväksi, alkoivat itse hieroa tupakan lehdistä. Nyt ei auttanut muu, vaan täytyi laittaa kaksi putelia, johon toiseen panin tervavettä ja nimitin "narrami-ropiksi" ja toiseen nuuskajauhoja ja vettä ja nimitin "peijami-ropiksi", ja niillä minä sitten elättelin henkeäni.

-- Jottako oli semmoisen rohdon ostavia?

-- Paljo sitä ostettiin; kaikki kipeäpäiset ostivat.

Uutisviljelijänä.

Oli kekriaamu. Miehet istuivat Raaskalan tuvassa pöydän ympärillä, maistelivat vanhan tavan mukaan viinaa, muistellen työvuoden aikana sattuneita tapahtumia. He olivat hyvin tunteellisia, varsinkin renki Matti, joka oli Raaskalassa palvellut monta vuotta, vaan nyt vaimon otettuaan erosi pois ja aikoi ruveta uutismökkiä laittamaan. Tämmöistä elämän muutosta ajatellessa heltyi hänen mielensä ryyppyjen vaikutuksesta niin että vedet tulivat silmiin.

Anaskikin istui miesten seurassa ja oli saanut osansa ryypyistä. Häntä säälitti Matin surullinen mieliala ja hän ryhtyi juttelemaan rohkaisevia esimerkkejä omasta elämästään. Ohjeeksi niistä ei moni paikka mahtanut kelvata, mutta estiväthän ainakin kuunteluaikana surun kyynelten vuotamisen.

-- Ole sinä Matti iloinen, kehoitti Anaski. Sinä olet onnen poika siihen verraten, kun minä läksin uutismökkiini asumaan. Sinulla ei yhtään lasta, vaan minulla oli 12 ja vähänäköinen Liena. Siinä sitä miestä kysytään, kun semmoisen joukon kanssa joutuu elämään. Jopa minunkin silmäni kerran vilkkuivat, kun näin syksyllä, talven tulon edellä ei enään kukaan ottanut huoneeseensa asumaan. Yksi päivä oli vain jälellä asumislupaa, jolloin läksin metsään kirveen ja lapion kanssa. Vaan sinä päivänä liikkui lapio eri tavalla kuin Pohjanmaalla kaivoja kaivaessa. Iltasella oli tupa katto päällä ja kiuas nurkassa. Eikä siinä ollut puita muualla kuin katon kannakkeina ja ovessa. Ja silloin minä huomasin, että on suurta tyhmyyttä asua toisen huoneessa ja maksaa siitä päivätöitä. Onhan joka paikassa siksi multapengertä, että kaivaa kuopan ja panee katon. Ja se onkin vielä parempi kuin puinen tupa: ei tuule seinän raoista, eikä säre lapset ikkunoita. Ja kaikkein paraat lahjat minä ymmärsin vasta jälestäpäin. Siihen yhteen näet pyrki talvella sisaren joukko asumaan ja minä lupasin, ajattelin että pyörittelee hänessä ahtaammassakin. Mutta eihän siitä ahtaudesta tiennyt mitään, vaikka tulihan niitä lapsia joka vuosi lisää kumpaisellekin joukolle. Ne ruoputtivat joutessaan seiniä sitä suuremmiksi, mitä enempi joukko kasvoi. Eikä ne katsoneet pysyykö asunto neliskulmaisena: se oli milloin pyöreä, milloin soikea, ja uunikin kiertyi viimein keskelle lattiata, vaikka nurkkaan minä sen alkujaan tein.

Ja oli siinä huisketta ja melua, kun ne joukkokunnat liikkuivat lattialla, vaan silloin se oli parasta, kun joutui jäniksen kiinni ottaminen.

-- Missä? metsässäkö? kysyivät kuuntelijat.

-- Siellä tuvassa, selitti Anaski. Tuvan katolle näet kasvoi vuodeolista rippuneista jyvistä laihoa, ja kun jänikset iltahämärässä tulivat laihoa syömään, niin niitä tihkipäätä tipahteli lakeisen reijästä tupaan. Ja olisittepas nähneet sitä mylläkkätä, mikä silloin seurasi: suuret ja pienet juosta karsasivat huutain ympäri tupaa jäniksen perässä. Pienimmät parkuivat vielä siitäkin, kun minun Lienuni, joka oli vähänäköinen, tempoi ja paiskiloi niitä jäniksenä milloin jalasta milloin tukasta, että kohona lentelivät. Viimein ne sen jäniksen aina mukuroivat hengiltä ja alkoivat keittää poruuttaa.

Sepä se olikin liharuokia, minkä lakeisreijästä tippuneista jäniksistä saivat. Eihän sille semmoiselle joukkokunnalle yksi mies jaksanut rasvaisia paloja hankkia. Ja nauriillapa ne parhaastaan elivätkin, vaan niidenkin kasvattaminen oli alkuaikoina vaikeata, kun täytyi itseni naurismaa harata käsiharavalla. Vaan sitten toisina vuosina kävi jo nauriin viljeleminen paremmin, satuin näet saamaan oikein mainion nauriin kyntöhevosen, jommoista ei ole ollut muilla kellään.

-- Minkälainen pekuna tuo oli? kysyivät kuuntelijat.

-- Ei se mikään "pekuna" ollut, selitti Anaski totisesti. Olipahan kookaskasvuinen susi.

-- Oikea susiko?

-- Aivan oikea susi. Oli vähän nälkätalvi, jolloin lapset parkuivat tavallista enemmän, niin se alkoi kierrellä siinä mökin ympärillä, kaapatakseen jonkun vänisijän hampaihinsa. Jopa viimein kävi niin rohkeaksi, että tuli kävellä volkuilemaan tuvan katollekin. Lakeisreikää ei uskaltanut enään milloinkaan pitää yöllä auki. Minä mietin pääni ympäri, että mitä lemmon kanssa olisi tehtävä. Ei ollut pyssyä millä ampuakaan ja toisekseen aloin ajatella että olisi tuo talossa joku eläväkin tarpeeseen. Jopa ompelin vanhoista kengän varsista lujat päitset tarpeen varalta.

Muutamana iltana siiten varustauttiin joukolla sutta kiinni ottamaan. Lakeisreikä jätettiin auki ja minä Lienuni kanssa reijän alle säkkiä pitelemään, että milloin susi alkaa tulla, niin silloin säkki päähän ja nuoralla kiini. Viimein alkoi kuulua liikettä ja suden volahtelua katolta. Silloin lapset täyttä suuta parkumaan ja Lienu vapisi kuin vaaja virrassa. Jopa minunkin toista housunlahetta tahtoi heilutella, vaan se loppui pian, kun suden takasorkat putosivat reikään. Minä tartuin heti sorkkiin kiinni ja kiljuin Lienulle että pitele hännästä. Tempoilipa pakana alussa aika lailla, niin että ylös se olisi meidät vetänyt, jos ei muu joukko tullut painoksi, mitkä riippuen Lienun helmoissa, mitkä minun jaloissani.

Sillä tavoin siinä vedettiin "sudenhäntää" aamupuoleen yötä, jolloin suttakin rupesi väsyttämään. Minä komensin nyt kaikki joukot sorkista pitelemään ja menin itse panemaan päitsiä suden päähän. Vaan enpä eläissäni ole mokoman varsan päähän päitsiä asettanut. Kyllä se irvisteli pahasti, niin että rukkaset täytyi ottaa käsiin. Päitset pantuani laitoin sorkkiin nuorat, joista muut joukot hallitsivat, kun ruvettiin taluttelemaan ja sidottiin loppuyöksi puuhun kiinni.

-- Semmoisen urhotyön päälle pitää antaa Anaskille ryyppy, sanoivat kuuntelijat. Mutta kerroppa sitten mitenkä sinä sait suden opetetuksi kyntämään.

Anaski ryyppäsi totisena ja virkkoi:

-- Niin kyntämäänkö? Ei se siihen tarvinnut mitään opettamista. Minä vain valjastin paloauran eteen ja topautiin auran käret kantoon kiinni, niin kyllä susi kuopalti neljän käpälän kanssa kannon ympäryksen pian aikaa mustalle muralle. Yhden kannon ympärys kun tuli valmiiksi, niin iskin auran toiseen kantoon ja sillä tavoin kierrettiin ympäri palon.

-- Rupesiko se susi myötäänsä kynsimään? kysyivät toiset.

-- Aivan omasta halustaan se sitä teki. Ei taitanut olla oikein mieluiset ruuat, enempi kuin työtkään. Mahtoi olla katumoiksi koko minun mökilleni tulo ja sen vuoksi se aina pyrki pakoon.

-- Mutta mitä se aura teki perässä, kun susi kumminkin käpälöillään kyntämisen toimitti? kyselivät kuuntelijat.

-- Mitäkö? Onhan tuo selvä asia; kun on kerran hevonen, niin tottahan pitää olla aurakin. Kovinhan se näyttäisi autiolta, jos nuorasta hallitseisi. Luulisi syrjästä katsoja että siinä joku herrasmies on matkalla metsästämään, vaan on unehuttanut pyssyn kotiinsa ja ryhtynyt sen puutteessa myyrän pesiä kaivamaan.

Emäntäväki kantoi talkkunakuppeja pöydälle, ja niihin päin nyt miehet kääntyivät, ollen mitä iloisimmalla mielellä, yksin Mattikin, joka äsken vielä vesiä pyyhki silmistään.

Pantti.

Vaikka Anaski oli aivan kuin luotu hankkimaan toimeentulonsa hienomman säätyluokan tavalla: soitto- ja valehtelemistaiteella, sekä lääke- ja liike-aloilla, niin alentui hän siltä kiireimpinä työaikoina tavalliseen ryskätyöhönkin. Vaan kun tämä ei ollut hänen pääelinkeinonsa, saivat ansaitut jyväkappaset olla jonkun aikaa perimättäkin, tuskan varalla. Kerrankin hänellä oli heinätyöpalkkoja kokonaista kuusi kappaa Riuttalassa talveen asti. Eikä Anaskilla ollut aikomus niitä syksytalvellakaan hakea, mutta aavistamattomat vastahakoisuudet panivat siihen pakon. Ihan talven alussa, jolloin soitantokausi alkaa, katkesi näet Anaskin koneesta viimeinenkin ostokieli, niin pahalta paikalta, ettei siitä tullut solmeillenkaan kalua. Yleisö ei ollut tyytyväinen yksinomaiseen rihmakielten törinään, kun olivat tottuneet saamaan sekaan korvia kutittavampaakin ääntä. Hyvä perunavuosi oli toisena harmillisena haittana. Kukaan ei ottanut perunapalkalla elättääkseen ja paljonpa siitä kärsi povausliikekin, kun hyvän perunavuoden johdosta sai suurin osa piikatytöistä miehen, ja mitäpä ne sitten enään Anaskin povuista.

Näin täytyi Anaskin alkutalvesta turvautua kesätienestiin. Tyhjä säkki kelkassa lähti hän kävelemään Riuttalaan.

-- Joko tulit hakemaan jyviäsi? kysyi isäntä pyhkäisten kädellään vetistäviä silmiään.

-- Niinhän tuo Nälänter herra alkoi ruikuttaa, luulee täällä enemmänkin olevan.

-- Vai Nälänter se pakotti, naurahti isäntä. Pitää mitata jyvät pois.

Hän otti avaimen naulasta ja lähti kävelemään aitalle. Alkoi jo ilta hämärtää.

-- Uskaltaisitkohan antaa tulevan kesän työn päälle velaksi muutamia kappoja? kysyi Anaski perässä kävellen.

-- No kyllähän minä uskaltaisin muuten, vaan tuli niin näperälti eloja, että en minä halua antaa kellekään, esteli isäntä.

-- Vähäkö tuli eloja?

-- Vähä tuli.

Tultiin aittaan. Isäntä haki mittakappaa, mutta sitä ei löytynyt.

-- Ka se jäikin kellariin perunoita mitatessa, muisti hän viimein ja meni noutamaan.

Anaski jäi yksinään ja vilkaistuaan ympärilleen, huomasi että täällä säilytetään vaatteitakin nauloissa. Samassa hän teki sukkelan liikkeen, pistäytyi ulkona kelkkansa luona ja oli kohta takaisin aitassa. Isäntä tuli mittakapan kanssa.

-- Onhan täällä jyviä, sanoi Anaski hämmennellen kädellään hinkaloa. Jos et uskalla muuten antaa, niin anna pantilla joku kymmenen kappaa.

-- Minkälainen pantti sinulla olisi? kysyi isäntä myöntyväisesti.

-- Luja verkapäällis-turkki.

-- Kun olisi nähtävänä.

-- On se tuolla kelkassa, otin siltä varalta matkaani.

Anaski nouti turkin, jota isäntä vähän hämärissä kopeloi ja virkkoi:

-- Luja turkki. Jospa minä annan. Pane tuonne naulaan.

Anaski asetti turkin naulaan ja sitten mitattiin 16 kappaa rukiita säkkiin. Kahden miehen he nostivat säkin kynnyksen yli kelkkaan ja Anaski lähti vetää julistamaan majapaikalleen.

Matkalla tuli Riuttalan poika ja renki vastaan metsästä hakokuormineen.

-- Eiköhän ole Anaski taas käynyt jostain myllystä jauhosäkkiä kopaltamassa, virkkoivat he ohi mennessään.

-- Jyviä nämä ovat ja aivan rehellisesti saatuja, vastasi Anaski ponnistaen eteenpäin.

Metsämiesten kotiin tultua muistui heille vielä äskeinen vastaantulija mieleen ja talon poika kysyi:

-- Mistä se Anaski niin suurta jyväsäkkiä veti?

-- Meiltä se sai, vastasi isäntä. Oli vielä viimekesäisiä palkkoja vähän ja lisäksi annoin 10 kappaa panttia vastaan.

-- Mitä sillä Anaskilla oli pantiksi antaa? epäili poika.

-- Luja verkapäällis-turkki, sanoi isäntä painolla, ilmaistakseen ettei hän ole turhasta jyviään antanut.

-- Vai verkapäällis-turkki, ihmetteli poika yhäkin. Sietäisi tuota nähdä. Missä se on?

-- Sinne minä käskin panna eloaitan naulaan, jossa on minunkin turkkini, sanoi isäntä.

Poika ei saanut rauhaa, vaan meni valkean kanssa katsomaan. Kohta hän palasi sieltä turkki käsivarrella ja sanoi:

-- Ei totisesti siellä ole vieraita turkkeja, mutta luultavasti se on tätä isän turkkia käyttänyt panttinaan, koska helma on vieläkin lumessa, niinkuin näette.

-- Mutta mitenkä se nyt oli? ihmetteli isäntä tarkastellen omaa turkkiaan. Kelkastaan se kaiketi haki turkin. Vaan jokohan sinä aikana, kun olin mittakappaa kellarista noutamassa, vei minun turkkini sinne?

-- Vieläpä siinä on epäilemistä, sanoi poika nauraen.

-- Sen se nyt osasi, virkkoi isäntä vähän harmissaan.

-- Sietäisi lähteä jälestä ajamaan ja ottaa jyvät pois, ehdoitti joku.

-- Antaa pitää, kyllä se ne kesällä maksaa, sanoi isäntä. Ja on se Anaski niin rehellinen rosvo, ettei siihen saata suuttuakaan.

Opetus- ja kasvatusalalla.

Anaskin kalastuksella ja kesänvietolla oli jotenkin sama merkitys kuin muidenkin taiteilijain, maalarien, runoilijain y.m., jotka nekin asustavat kesänsä järvien ja merien rannikoilla, kooten aineksia ja voimia talven varalle. Siellä heillä on huvilansa kuten Anaskillakin kalasaunansa Kuikkasaaressa.

Anaski ei ollut maalari eikä runoilija, vaan oikea kansallis-humoristinen taidepuhuja, joka toimitti monta hupaista hetkeä niiden rantamien asukkaille, joilla seuduin hän liikuskeli. Siksipä hänelle annettiinkin nurisematta anteeksi sellaiset pienet asiat kuin leivät ja jyväpussit, vaikkapa niiden hankinta ei ollutkaan aina ankarimman omistusoikeuden mukaista. Siinäkin hän vain seurasi muiden taiteilijain tapaa, jotka nekin usein takausten ja "vippausten" avulla hankkivat suurimman osan toimeentulostaan.

Monet taiteilijat antavat myöskin opetusta omassa aineessaan. Anaskillakin oli yhtenä kesänä oppilas. Se oli eräs nuorimies, joka oli perinyt vanhemmiltaan sievoisen omaisuuden ja eleli sen varassa joutilaana. Tämä nuorimies alkoi seurata Anaskia, ei kuullakseen opettajansa puheita, kuten entisen ajan oppilaat, vaan saadakseen kitkutella viulua.

-- Tulisikohan minusta "pelimanni?" kysyi oppilas ensi päivänä opettajaltaan.

-- Kyllä sinusta näkyy tulevan, vakuutti opettaja. Jousikäsi liikkuu jo aivan tahdin mukaan.

-- Rupeaisitteko minua opettamaan, ja paljonko tahtoisitte vaivoistanne? kyseli oppilas innostuneena.