Part 3

-- Se on oikein, puolusti isäntä. Anaski on elänyt niin monta vuotta, että on ennättänyt nähdä suuriakin ahvenia... Vai tuli kolmesta nahkasta katon puolisko. On ne olleet aika körrejä. Miten monta vuotta kestivät ahvenen nahat kattona?

-- Olisihan ne kestäneet maan ja taivaan iän, vaan nuo Tervarannan akat kävivät repimässä kahvinsa selvikkeeksi.

Isäntä ei väittänyt valheeksi tätäkään, tuumaili vain, että olisi pitänyt kattaa uudestaan ahventen nahkoilla.

-- Mikä hyvä siitä olisi ollut, sanoi Anaski. Alituinen rutina olisi kuulunut katolta. Vaan jättivätpä rauhaan, kun katoin kuusen koskuilla.

-- Olisi pitänyt kieltää repimästä, tuumaili renki.

-- Mene sinä akkoja kieltämään, kun ne kahvin tuskassa varastavat. Jos minä olisin niin vikkelä ottaja, niin en tarvitsisi kättä työhön puuttaa.

-- Oliko Lienukin niin vikkelä?

-- Mitäpä sen Lienun vikkelyyksistä, kun oli vähänäköinen. Itseni minun on pitänyt olla etunenässä. Lienu vain kätki ja siihen se oli paikallaan. Jos jotain löytyi, niin se meni vähänäköisyyden syynä.

Anaski jutteli näitä vanhoja muistoja nuottarannasta pihaan kävellessä.

Täällä oli vaimoväki lämmittänyt saunan, jonne nuottamiehet suoraapäätä menivät. Se oli ensimäinen luvattu palkinto Anaskille ja löylyn ottamisessa annettiin hänelle määräämisvalta. Isäntä kehoitti kylpemään kyllikseen ja Anaski jäikin jälemmäksi peseytymään. Kun hän joutui tupaan, ei siellä näkynytkään miesväkeä. Kohta tuli sinne renki ja virkkoi:

-- Kylläpä nyt on väsynyt ja myöhäänkin siellä meni, mutta tulihan tuosta ryypyt.

-- Mistä? kysäsi Anaski.

Renki näytti säikähtävän ja tapaili:

-- Ilman minä vain tässä että...

Enempää ei Anaski kysellyt. Hän jo ymmärsi, miksi toiset kehoittivat jäämään jälemmäksi peseytymään. Niillä oli yhteinen sopimus, että kylpemästä tultua huuhdellaan suuta suurusvedellä. Anaski arvasi, että renkiä on kielletty siitä puhumasta, vaikka se sitten erehtyi.

Illallista syödessä juttelivat toiset kalastuksesta, vaan Anaski ei ollut enää puhetuulella. Eipä vielä aamullakaan, vaikka luvattu kalakeitto höyrysi edessä. Renki koetti antaa alkua ja kertoi emännälle Anaskin suurista ahvenista. Ei auttanut sekään. Emäntä vain virkkoi:

-- On siinä sen verran totta, että pienenee ne kalatkin vuosien kuluessa.

Jo yhtyi Anaskikin puheeseen ja nostaen sormen pituista ahventa tuumaili:

-- Ei näy tarvitsevan vuottakaan. Olihan nämäkin vähintään vaaksan pituisia illalla, vaan nyt näistä on enää jälellä pää ja pyrstö. Jos tätä tekoa pienenevät, niin huomisaamuna ei ole niitäkään.

Emäntä ymmärsi Anaskin tarkoituksen ja virkkoi:

-- Ei nämä ole pienentyneet, vaan ei kannata keittää suurimpia ahvenia, ne suolataan.

-- Kummallista, kun ei taloisen talon kannata keittää kunnon ahvenista ja minun kannattaa, ihmetteli Anaski.

-- Anaskilla ei ole muuta joukkoa, huomautti emäntä.

-- Onhan tuota ollut joukkoakin, vaan ei Lienukaan ruvennut siivoamaan kourantäyteistä pienempää ahventa.

-- Mihinkä ne pienemmät joutuivat?

-- Mihinkä? murahti Anaski. Antaa olla järvessä kasvamassa. Mistä niitä suuriakaan kasvaa, jos kaikki hottina harotaan.

Isäntä joutui lohduttelemaan.

-- Huomen-aamuna keitetään kaikkein isoimmista ahvenista kun vain Anaski lähtee neuvomaan hyville apajille.

Anaski ei vastannut mitään.

-- Eipä taida neuvoakaan parhaitaan, arveli renki.

-- Saatan minä neuvoa, sanoi Anaski. Jääpi sinne minullekin.

Isäntä kiirehti heti aamiaisen syötyä järvelle. Hän otti kaksi vakkaa. Anaski tarttui konttiinsa.

-- Antaa olla kontin täällä, huomautti isäntä. Tullaan taas iltasilla tänne kylpemään ja syömään.

-- Joutaahan olla kontti miehen mukana.

Järvelle tultua sai Anaski määräämisvallan.

Hän vei muutaman saaren lähelle ja viitaten kädellään hän virkkoi:

-- Potkekaahan tuosta oikealle kädelle, niin ei ole särensintit vastuksina, Minä menen tänne saaren taakse merkitsemään nostinpolvia toisille apajille.

Mutta kun miehet olivat polkeneet ja vetäneet vähän matkaa, tarttui nuotta niin kovasti kiinni, ettei liikahtanut, vaikka kuinka olisi kiskonut.

-- Nyt se on "topissa", virkkoi köyden vetäjä.

-- Siellä on varmaan hukkunut tukki, arveli isäntä ja alkoi vetää venettä puuttumapaikalle. Eipä tunne Anaskikaan kaikkia puuttoja. Tuossa se on. Onkohan se hako tai juurikka, koska ei irtaudu. Ota airo ja irtauta sillä.

Renki upotti aironsa. Se kolahti kiveen.

-- Siinä on jyrkkä kallio.

-- Niinkö, ihmetteli isäntä. Mitenkä Anaski neuvoi potkemaan nuotan tällaiseen paikkaan. Tulikohan tuolle muistin erehdys?

-- Taisi tehdä tahallaan, koska otti kontiinsa ja katosi tuonne saaren taakse.

-- Mitä se nyt viisasteli, kiukutteli isäntä kiskoen nuottaa. Suuttuikohan se siitä kun ei keitetty isoista ahvenista.

-- Saattoi sitäkin... Ja jos lienee huomannut, että me muut saatiin ryypyt.

-- Hm... Kun tuon olisi arvannut... Isäntä olisi varmaan antanut kaksikin ryyppyä, jos olisi saanut nuottansa irti eheänä, mutta nyt se oli myöhäistä.

Löytäjänä.

Olen jo maininnut, että Anaski olisi ansainnut luoto-insinöörin nimen. Yhtä hyvällä syyllä hän olisi ansainnut toisenkin arvonimen: "verkkoneuvos", sillä keltä hyvänsä hänen liikuntoalueellaan asuvalta sattui verkko katoamaan, tuli hän siitä heti kohta neuvottelemaan Anaskin kanssa. -- Etkö ole sattunut näkemään sellaisilla merkeillä varustettua verkkoa? -- En ole sattunut. -- Mutta jos näkisit, niin oletko hyvä ja tuot minulle. Sitten puhutaan vaivoista. -- Pitää katsella, lupasi Anaski.

Ja jos asiat olivat oikeallaan, niin ei kulunut montakaan päivää, kun verkko saapui omistajalleen. Tekipä hän kerran suuremmankin "hyväntyön". Talasrannan talosta oli keskellä talvea kadonnut nuottakodasta aivan uusi rantanuotta, eikä siitä kuulunut eikä näkynyt soraa ei perää. He olivat niin hämmästyksissään etteivät älynneet kääntyä edes Anaskinkaan puoleen. Tämä sattui kumminkin sattumalta tulemaan taloon ja kuultuaan vahingon, oli sitä mieltä, että kyllä noin suuren kapineen perässä kannattaisi pyöriä vähän tarmokkaammin.

-- Minkäpähän siinä tarmollaan taitanee, harmitteli isäntä. Olen tarkastanut joka suunnalle, mutta tuisku on peittänyt jäljet niin tarkkaan ettei erota ei hiiren-hyppyä.

-- Eipähän ne osanne jälkiään peitellä, hymähti Anaski. Mutta jos minä rupeaisin kävelemään pimeän aikana tuolla epäiltävissä paikoissa, niin saataisiinpahan nähdä, onko ollut ovelampi.

-- No jos löydät, niin saat puolen tynnyriä rukiita aivan samassa kuin nuotta on kodan orrella, lupasi isäntä.

Anaski lähti liikkeelle ja palattuaan kahden yön kuluttua aamusella varhain, hän ilmoitti isännälle, että nyt se nuotta oli kodan orrella.

-- Etköhän valehtele? epäili isäntä.

-- Kun et usko, niin käy katsomassa, sanoi Anaski.

-- Mistä sinä sen löysit?

-- Onkohan tuo niin tarpeellista tietää, vastasi Anaski. Ei se uskalla tulla toista kertaa ottamaan.

-- Onpa merkillistä, jos se on siellä, virkkoi isäntä puoleksi epäillen. Miten sinä jaksoit sen kantaa?

-- Jaksanhan minä toki vielä kantaa kuivan kesänuotan, vastasi Anaski kellahtaen.

Isäntä meni katsomaan ja palasi kohta hyvillämielin.

-- Siellä oli nuotta aivan entisellä paikallaan... Joko sinulle pitää antaa jyvät aivan paikalla?

-- Niinhän se puhe oli. Ei olekaan entisiä leipäjauhoja.

Isäntä kävi mittaamassa jyvät ja Anaski kiirehti heti "hyvän tuulen aikana" kantamaan myllyyn.

Päivän tultua meni isäntä uudelleen katsomaan löytynyttä nuottaansa ja nyt hän palasi sieltä vähemmän hyvillämielin.

-- Ennättipäs se Anaski mennä pois hyvän tuulen aikana, hän virkkoi harmissaan. Eihän se veijari hakenut sitä mistään. Siitä nuottakodan kupeelta kinoksesta oli kaivanut. Ja itsehän se hyväkäs on sen siihen ensin peittänyt, vaikkei sitä tuiskun perästä kukaan älynnyt... Ennätin lähettää kuulutuksen sanomalehteenkin.

Isäntä oli jonkun päivän hyvin harmissaan, ei niin paljon jyvistään, vaan tuosta joutavasta kuulutuksesta.

Anaskikin sai kuulla samasta kuulutuksesta ja virkkoi:

-- Nämä nykyajan ihmiset ovat kovin hätäisiä. Jos tuppi-junki sattuu putoamaan, niin sitä jo ilmotellaan sanomalehdessä. Ennen pidettiin isommatkin asiat omina tietoinaan. Enintään kuulutettiin oman pitäjän kirkossa. Vaan silloinpa olikin kaikilla rantalaisilla omat veneet ja verkot. Ei tarvinnut muuta kuin kävi alavesistä hakemassa. Ei ne mitenkään uskoneet että niitä on viety vastavirtaan. Kymmenittäin minä niitä kesässä soutelin ja lahjottelin rantamökkien asukkaille. Ja etteivät tarvitsisi kursuilla peloissaan, käskin viemään oman pitäjän kirkkoon sellaisen kuulutuksen että heidän rantaansa on ilmestynyt vieras vene, käyköön omistaja kahden viikon kuluessa tuntomerkillään omistamassa, muutoin soutelen kuin omallani... Kukapa niitä tuli perimään ja niin oli köyhimmälläkin oma vene, vaan onkos nyt, joku vanha rottelo, jonka on sattunut joltakin hyvältä ihmiseltä saamaan.

-- Anaskin pitäisi nytkin kuljettaa niitä alavesistä, huomautti joku.

-- Vai niin, myrähti Anaski. Tuskin ennättäisi sauvoa venettä virran päälle, kun jo sanomalehti levittäisi kuulutusta monen pitäjän yli, että sellainen vene on kadonnut. En minä mene siihen ansaan. Kulkekoot uimalla tai purjehtikoot niillä sanomalehdillään.

Anaskilla oli sama vika mikä muillakin, ettei hän voinut suosia kilpailijaansa.

"Kuokkurien" ruokkijana.

Tervarannan rikkaimmassa talossa vietettiin tyttären häitä, joita myöskin nimitetään lähtiäisiksi. Ne olivat ensimäiset kaupunkilaistapaan valmistetut häät, jossa ei viivytty päiväkausia. Kerran vain ruokittiin, senkin seisapisteessä ja sitten sai mennä kukin kotiinsa.

Anaski ei ollut erittäin utelias kenenkään "kemuja" kurkistelemaan, mutta kun oli edeltäpäin kuullut millainen järjestys näissä häissä tulee olemaan, niin halutti kumminkin ennen elämänsä päättämistä katsoa tällaistakin "suun narraamista", kuten hän sanoi ja satutti matkansa siitä kautta.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei nämä ole entisajan häiden arvoiset. Ei ainoatakaan "hujutuulella" olevaa miestä koko talossa. Ja kun hän ovenpieleen seisattuen katseli uudenaikaista seisaallaan syöntiä, myrähti hän pian halveksien ja lähti astua tallustelemaan Tervaputolle.

-- Kävikö Anaski hääpaikassa? kyseltiin siellä.

-- Kävinhän tuolla ohikulkiessani.

-- Hyvänäkö pidettiin?

-- Ei näytty kutsuvieraitakaan käskettävän istumaan, murahti Anaski. Näpistään söivät kuin närhit.

-- Niin kuulutaan syötävän herrainkin häissä, tiesi joku.

-- Syökööt! kivahti Anaski harmistuen, Paremmin minä ennen vanhaan ruokin kuokkavieraitakin. Ja kutsutut vieraat istuivat aina pöydän ympärillä, johon kannettiin kukkurat puurokupit, kupin keskellä kesävoista silmä kuin Ahvenlampi. Puuron perästä paistit ja kalakeitot ja välillä ryypyt.

-- Entäs täällä?

-- Täällä? Eikö puheitakaan ryypyistä. Yksistä kupeista kävivät kurkkimassa muutakin ruokaa ja saatuaan siepatuksi milloin minkin nokareen, natustivat sitä jossain nurkassa kuin närhi potattilohkaretta aidanselällä. Sellaisiksi ne menevät häätkin, kun herrashupsuja lisääntyy. Ennenaikaan niistä oli huvia ja hyötyä, eikä sieltä pötkäisty pois kuin jänis haavalta. Syötiin ja juotiin monena päivänä. Jokainen toi tullessaan ruokaa kontin täyden. Siinä leipää, lihaa ja voita vaikka viikoksi. Toivatpa muutamat viinaakin. Sitten vielä rahaa ja muuta tavaraa huomenlahjana. Entäs nyt. Kiireesti syödä hokaistaan ja al' joutua kotiisi. Nuoret eivät ennätä tutustua toisiinsa ja niin jäävät kohta enemmän kuin puolet vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. Ja kutsumattomien ei kannata tulla katsomaankaan. Ne eivät saa suuhun eikä silmään. Ennen kuhisi kutsumattomia kuokkavieraita sauna ja kartanon ympärykset täynnä. Ja jos joukossa sattui olemaan jokukaan hoksivampi, niin nekin saivat syödä ja juoda mahamäärältä. Minä niitä ruokin useita kertoja, jossa eivät minua ennestään tunteneet.

-- Minkätähden tuntemattomia eikä tuttuja? kysyi joku.

-- Etkö sitä ymmärrä, sanoi Anaski. Tutuissa paikoissa saan niukuin naukuin itsellenikin, jopa että muille. Mutta kun kävelin Pohjanmaalla, niin siellä minua pidettiin joka paikassa isäntämiehen arvossa. Kerrankin menin hääpaikkaan. Sauna oli melkein täynnä kutsumattomia. Aloin kysellä, että onko niillä mitään syömistä. Sanoivat ettei täällä "pruukata" kutsumattomille antaakaan. Minä sanoin että meidän paikkakunnalla taas "pruukataan" antaa niille ensimäiseksi, kun vain käypi noutamassa. Ei nämä jöriköt vieläkään ymmärtäneet. Sanoivat ajettavan pois saunastakin, jos menee pyytämään. -- Jopa olette arkoja, vaikka olette pohjalaisia, sanoin. Pitänee minun, vieraan puolen miehen, käydä eväsperissä. -- Tyhjin käsin sieltä tulet takaisin, epäilivät pohjalaiset. Nakkasin hattuni saunan penkille ja sanoin pohjalaisittain: kalu se ittensä kruunaa, ja astelin kartanolle odottelemaan saapuvia vieraita. Köyhemmistä tulijoista en välittänyt, vaan kellä oli hyvä hevonen ja suuri tuomiskontti, sitä menin tervehtimään ja kiirehtimään huoneeseen. Jokainen uskoi minut isännän määräämäksi vierasten vastaanottajaksi ja pyytelivät tyhjentämään heidän tuomansa laukot ja kontit. Minä kiittelin ja vakuutin että saavat olla aivan huoletta, kyllä ne tyhjennetään. Pienimmät kontit kannoin talon emännälle, jolta sain kiitokseni ja sitten vein kaksi suurinta konttia saunaan. Silloinpa pohjalaisten silmät suurenivat ja jokainen tunnusti, että Savon äijä on etu heistä.

Kuokkurit tulivat ruokituksi ennenkuin kutsuvieraat. -- Ollapa viinaryyppy päälle, tuumailivat partaansa pyyhkien. -- Kun tuosta tulisi suuret kiitokset, niin jospa kävisi sitäkin noutamassa, sanoin koetteeksi ottavatko nyt paremmin uskoakseen. Jopa uskoivat ja lupasivat kiitellä kirkonmäelläkin. Keräsin tyhjät kontit ja vein rekeen. Sitten menin kammariin, jossa isäntä kelletteli sängyn päällä seljällään, humalassa kuin mehiläinen. Aloin siltä kysellä, missä minun tuomani "viinapotelli" on, olisin antanut ryypyn muutamalle tuttavalleni.

-- Katsele tuolta kaapista ja anna minullekin, örisi isäntä käsiään huitoen. Valitsin suurimman pullon, josta pulputin kahvikupin arvon isännän kurkkuun ja vein sitten saunaan. Pohjalaiset alkoivat lipoa kieltään ja kiitellä, että saipas äijä "kähvelletyksi". Luulivat minun ottaneen omin lupini, ennenkuin kerroin, että se on otettu isännän käskystä, jolle annoin ensimäisen ryypynkin. Nytpä alkoi sadella suuria kiitoksia. Ei tahtonut keritä kerätä konttiinsakaan. Niitä olisi ollut keitellä puoleksi talvea, vaan muutamassa yöpaikassa oli jäänyt kontin suu auki ja syöttöporsas, pahuus, oli tassutellut liiviinsä kaikki kiitokset.

-- Vai niin, nauroivat kuulijat. Siihenkö ne Pohjanmaan häät päättyivät!

-- Ei läheskään, sanoi Anaski. Kun kutsuvieraat olivat ruokailleet, alettiin "huomentuopin" juonti ja juotiin koko yö. Tuli siinä morsiusparille rahaa jos muutakin. Minä säästelin rahat matkan varalle ja join kirveen ja silläpä sainkin pääni täyden.

-- Milläs Anaski sitten hakkaili, kun joi kirveensä?

-- En minä niin karkeita töitä varten liikkunut, että olisin kirveen tarvinnut, oikaisi Anaski. Tullessani otin lastukolta talon kirveen, josta kolistin pois varren. Kun sitten saunan uunin edessä hankailin porolla, niin se meni uutena eikä talolle tullut mitään vahinkoa.

Anaski ennätti parhaiksi lopettaa kertomuksensa entisajan hyvistä häistä, kun uudenaikaisissa häissä olleet palasivat kotiinsa.

-- Nytkö sieltä jo tullaan? ihmettelivät kotijoukot.

-- Jo lähti morsiusparikin ajamaan ja tottahan silloin muutkin. Ja jos vanhain ennustukset pitävät paikkansa, niin ne elävät rikkaana, sillä siellä on tulossa sellainen lumisade, että varmaan jälet peittyvät.

Tulijain täytyi tehdä selkoa kotijoukoille uudenajan häistä. Nämä puolestaan kertoivat miten niitä Anaski arvosteli ja millaisia häitä hän kiitteli. Kertoivatpa kirvesjutunkin. Anaski kuunteli ja antoi poikain selvitellä minkä osasivat. Hänellä ei ollut tapana kertoa samaa asiaa kahdesti, ainakaan samassa paikassa.

Aamusella huomattiin todeksi, että hääjoukon jäljet ovat peittyneet. Tiet olivat aivan ummessa ja kartanolla kaikki lumen peitossa. Hevostöille aikovat kopistelivat ja kaivelivat kapineitaan lumen alta. Yhdeltä oli hävinnyt kirves. Se harasi sitä kaikista mahdollisista paikoista eikä löytänyt. Jo tuli kolmannen kerran tupaankin, jossa Anaski istui odotellen teitten aukenemista.

-- Mihin hiiteen se kirves hävisi, kiukkuili katselija. Se jäi kumpaan hyvänsä, joko reen kaustaan tai halkopinon kupeelle ja nyt sitä ei löydy, vaikka haravoisi kymmenen haravan kanssa.

-- Sekö uusi kirves se katosi? kysyi isäntä.

-- Sehän se oli, vastasi etsijä ja ovella mennessään lisäsi: tuskinpa vanha olisi kadonnutkaan.

Anaski istui rauhallisena penkillä ja virkkoi viimein hyvin tyynesti:

-- Kyllä minä ymmärrän mitä te nyt ajattelette. Mutta en minä ole enää näinä viime vuosina talletellut kirveitä enkä muitakaan tavaroita. Se on lumen alla jossain, uskokaa jos tahdotte.

Ja keväällä, lumen lähdettyä, huomattiin Anaskin puhuneen totta. Ennen ei.

Voinvälittäjänä.

Anaskin voinvälittäjänä olo sattui siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä tietoa meijereistä, vaan jokainen kirnusi omaan, kotona tehtyyn korvoonsa, joka sitten vietiin myyntipaikkaan milloin sattui, jos ei kotoa pitäin mennyt kaupaksi. Mutta kun voinvälitys katsottiin siihenkin aikaan tuotteliaaksi toimeksi, sattui siihen mieltymään semmoisetkin miehet, joilla ei ollut rahaa, vaan täytyi panna käsi rahaksi ja kiireen kohdalla kumpainenkin käsi.

Eräs Jäppinen oli samalla tavoin innostunut voin välitykseen, vaan kun hänellä ei ollut rahoja, päätti hän kääntyä Anaskin puoleen, jonka arveli olevan osavamman käsiensä käyttäjän. Se oli syksykesää ja Anaski puuhaili vielä onkimatöillä, josta Jäppinen hänet tapasi. Ensin puhui hän voin hyvästä hinnasta ja mainitsi sitten että voisikohan Anaski ruveta hänelle maksun edestä voita keräämään.

-- Rahallako sitä kerättäisiin, vaiko noin vain muuten, arveli Anaski asianymmärtävän tyyneydellä.

-- Eihän niistä rahoista paljon ole, sanoi Jäppinen, muutenhan sitä sietäisi saada.

-- No kyllähän minä tuon ymmärrän, sanoi Anaski, mutta nämä rantatalot ovat niin köyhiä kesävoista ja sekin niin kovin lukkoin takana, että ehkä sietäisi liikkua tuolla syrjäkylissä ja siellä liikkeen päällä ei aivan tyhjällä elä.

-- Onhan minulla siksi että ruokarahaksi, sanoi Jäppinen, ja jos voita kertyy, niin kyllä minä laitan lisää.

-- Mitenkä paljon sitä pitäisi hommata: tynnyri, vaiko kaksi?

-- Jokohan sinä saisit kaksi tynnyrillistä? kysyi Jäppinen hyvillään.

-- Se nyt ei ole mikään ihme, kehahti Anaski. Parin viikon aikana ne tulevat täyteen ja jos ei ole valmiita tynnyreitä, niin siihen aikaan minä nekin tekasen.

-- No jos sanaasi saapi luottaa, niin tässä on paikalla 13 markkaa, sanoi Jäppinen ja veti rahat esille. Vaan jos sinä petät puheesi ja viet nämä rahat?

-- Luuletko sinä minua niin epärehelliseksi, että minä ammattitoverilta otan, Anaski sanoi vähän pahastuen. Jos ei kahden viikon sisällä ole tynnyrit täynnä, niin vie veneeni ja kaikki mitä minulla on tästä rahasta.

Jäppinen rauhoittui rahainsa suhteen ja erosi tyytyväisenä, mennen mökilleen odottelemaan voiden joutumista.

Eipä Anaskikaan joutanut enään olemaan onkimatöillä, kun oli mennyt niin lujaan sitoumukseen. Hän kävi ripustamassa onkensa oksaan ja souteli talottomalle rannalle, josta käveli "omaan metsäänsä" ja veisteli siellä kuivista kuusista tynnyrin lautoja. Sitten hän souti veneellä "Ruhka-Reitun" mökille ja alkoi kyhäillä kokoon. Parissa päivässä tulivat tynnyrit valmiiksi ja olivatkin oikein kookkaita astioita, vaikka eivät erittäin sirotekoisia. Anaski arveli ettei niitä ulkomaille lähetetä kumminkaan.

Nyt olisi pitänyt alkaa tuon suuremmoisen voin hankinnan, mutta Anaskilta näytti kiireen aika menneen sivu, kun sai astiansa valmiiksi.

-- Pitäisi tästä lähteä vähän voita tiedustelemaan, arveli hän mökin miehelle muutamia päiviä makailtuaan. Et sinäkään ole lehmää laittanut, että saisi tästä paikan päältä.

-- Eihän tuota ole jaksanut laittaa, valitti mökinmies, jota Ruhka-Reituksi nimitettiin.

-- Autettava olisit sinäkin, puheli Anaski kömpien alas uunilta. Pitänee lähteä tuonne lanko-Mikon mökille, sillä sitä on voita, vaan tuskin se antaa minulle rahallakaan. Se on niin kovin ylpeä, kun on saanut kolme lehmää, ettei taivu minun tuumaani. Mikä sille pitänee tehdä?

Anaski kantoi tynnyrit veneeseen ja vei muutaman niemen nenään, jonne kätki tiheän pajukon keskeen. Vasta oli puolitiessä toinen viikko, kun hän jo asetteli täyteläisten tynnyrien pohjat paikoilleen ja meni viemään Jäppiselle sanaa että tulla ottamaan vastaan. Jäppistä ihan ihmetytti asiamiehensä vikkelyys.

-- Ettäkö ihan täyteen sait kummankin? kyseli hän.

-- No pohjalla painain ne pitää olla, vakuutti Anaski mahtavasti.

Iltahämärässä vei Anaski ostomiehensä katsomaan tavaroita ja ihan totisesti oli kumpainenkin tynnyri täynnä kaunista kesävoita. Erittäin hyvä oli makukin voilla, kun sitä veitsen kärellä maistelivat. Syvältä he eivät kumminkaan maistelleet ja ainakin Anaski oli hyvin varovainen veistä juoksettaissaan.

-- No mitenkä paljon sinun pitäisi vielä saada näistä rahaa? kysyi Jäppinen, kun olivat panneet pohjat paikoilleen.

-- Anna nyt summakaupalla minkä parhaaksi näet, nämä kun eivät minulle paljon maksa, arveli Anaski.

Jäppinen antoi nyt vähän runsaammin kuin viime kerralla ja ehdotti, että jos Anaski vielä soutaisi tynnyrit kaupunkiin, hän itse menisi toista tietä kauppoja valmiiksi tekemään ja olisi rannassa vastaan ottamassa.

-- Kyllä minä saatan olla mukana, jos panet evään, sanoi Anaski. Mutta tovereita täytyy olla, yksinäni en lähde.

Samassa sovittiin, että Jäppinen panee vielä kaksi muuta miestä soutamaan ja matkaeväät.

Huomenna iltapäivällä nähtiin kolme miestä laskevan veneellä kaupunkiin päin kahden voitynnyrin kanssa. Anaski siinä istui perässä ja uitteli "sikaa". Kivivirtaa laskiessa oli jo niin pimeä, ettei enään uskaltanut harvoin kuletuille vesille lähteä, vaan täytyi asettua virran alapuolella olevaan mökkiin yöksi. Veneensä kokastivat he pajukon kupeelle ja illasteltuaan asettuivat mökkiin nukkumaan. Lastistaan arvelivat he että mikäpä heidät vei veneestä. Anaski ei puhunut minnekään päin, vaan antoi asian olla toisten miesten varassa.

Soutomiehet nukkuivat heti raskaasti. Anaski siihen sijaan oli vähemmän väsynyt perämiehenä, niin että hän hyvin jaksoi olla valveella ja ajatella voinvälitys-asioitaan. Ne alkoivat nyt lähestyä loppuaan ja silloin on tarpeen osata toimia edukseen. Anaskilla oli kyllä ollut alun pitäin selvä suunnitelma, mutta suunnitelma saattoi mennä pilalle, jos nukkui huoletonna. Siksipä hän hiipi toisten kuorsatessa avojaloin rantaan, lykkäsi veneen syvälle ja vieräytti yhden tynnyrin kerrallaan järveen. Painavata tavaraa niissä oli, koska niin hyvästi upposivat pohjaan. Kiireesti hän joutui takaisin ja nyt saattoi rauhassa ruveta vetelemään unia.

Päivän hämärtäessä nousivat miehet ylös ja rupesivat syömään. Kolmas mies meni noutamaan rannalta vettä ryypättäväksi, mutta palasi sieltä vallan kauhistuneena.

-- Nyt ollaan kummissa käsin; rosvot ovat olleet liikkeellä, ihmetteli mies.

-- Mitenkä niin?

-- Voitynnyrit on menneet.

-- Onko tuo nyt totta? sanoi Anaskikin ihmetellen ja lähti hatuttomin päin rantaan.

Kyllä se oli totta. Alla päin palasivat miehet lopettamaan syöntiänsä.

-- Mitäs nyt tehdään?

-- Jälestä ajamaan tietysti.

-- Se on yksi keino, vahvisti Anaski. Mutta jos te nuoremmat miehet menette perästä ajamaan, niin minä menen tietäjiin.

Anaskin tuumaan taipuivat toisetkin ja niin he, jaettuaan eväät miehiä myöten, erosivat kukin omalle haaralleen.

Jälestä ajajat tulivat aina kaupunkiin asti, jossa liikkeen johtaja, Jäppinen, sai surukseen kuulla tavaralähetyksensä huonon onnen. Ainoa toivon kipinä oli enää Anaskin tietäjissä käynnissä, mutta tässä hankkeessa hän ei onnistunut yhtä hyvästi kuin voin keruussa.

Ikänsä loppuun asti sureskeli Jäppinen hukkaan rauennutta rikastumistaan, eikä ensinkään aavistanut, että tuo rikkaus oli vain kaksi tynnyrillistä multaa ja rantahiekkaa, ja että ne nytkin makaavat Kivikosken alla suvannossa.

Hyväntekijänä.