Part 2

-- Hyötyä siitä oli eikä vahinkoa. Näkevänä se soutaissaan pälyili pitkin rantamia ja kuka sen tietää, jos olisi alkanut pälyillä muihin miehiinkin. Vaan sen savu-talven perästä se souti vakavasti kuin kone. Jos jäi maallakin matkustaessa pari syltä jälemmäksi, niin alkoi rukoilla: älä rakas Ananias jätä, minä eksyn. -- Eivät puhuttele savuttomissa tuvissa asuvat akat niin lempeästi miehiään.

-- Eipä taida savutuvankaan akan sanat kaikistellen olla kovin lempeitä, huomautti Aisamäen mies.

Anaski ei luopunut väitteestään.

-- Siinä on silloin muu "riena" tai on turvitellut enimmät ajat jossain ulon-hajuisessa kammaripöksässä.

* * * * *

Tätä keskustelua kuulemaan oli kerääntynyt nuorempaakin väkeä ja nepä olivat sattuneet tarkastelemaan Anaskin konttiakin ja huomanneet siellä näkyvän viulun kaulan. Nuoret siitä heti innostuivat ja rohkein poika tuli vanhempaa väkeä salaa Anaskille tuumimaan, että sopisiko tämän viipyä yötä.

-- Olisiko jotain tehtävää? kysyi Anaski.

-- Olisi, selitti poika. Laitettaisiin tanssit. Meillä on ollut pitkän aikaa puute viulupelistä.

-- Nythän siitä puutteesta päästään, sanoi Anaski. Tähänkö ne tanssit laitettaisiin?

-- Ei, kun tuohon naapurimökkiin, selitti poika. Mutta ei puhuta mitään vanhemmalle joukolle. Me nuoret levitellään sanoja toisillemme ja kun vanhat rupeavat nukkumaan, niin pistäytään silloin mökkiin.

-- Tehdään vain niin, myönnytti Anaski.

Häntä oli harvemmin pyydetty tällaiseen toimeen, sillä kotikylällä tunnettiin Anaskin soiton soveltuvan enemmän mielen virkistykseksi kuin tanssimusiikiksi. Tiesi sen Anaski itsekin, mutta mitäpä hän rupesi näille sydänmaalaisille selvittämään. Jos haluavat verrytellä jäseniään viulun sävelten mukaan, niin verrytelkööt vain nuorena ollessaan.

Hän asettui taloon yöksi ja illan tultua köllähti kengät jalassa penkille pitkälleen.

-- Eikö vieras heitä kenkiään... kyllä tässä tarkenee, huomautti isäntä.

-- En minä heitä ennenkuin aamupuolella yötä, sanoi Anaski. Minua joskus "unikakkiainen" kävelyttelee iltayöstä ulkona ja siellä kylmettyisi jalat.

-- Vai on vieraalla sellainen "virma", ihmetteli isäntä. Eiköhän tuolle löytyisi mitään keinoa, jolla saisi pois lähtemään?

-- Kyllä minä keinot tiedän, koska olen kymmenistä ajanut pois samanlaisen "virman", sanoi Anaski.

-- Miksikä silloin antaa olla itsessään, ihmetteli Aisamäen mies.

-- Ei ne muutkaan tohtorit kykene omia tautejaan parantelemaan. Muiden luokse ne menevät. Vaan minä en ole lähtenyt kenenkään luokse, kun tästä on ollut joskus hyötyäkin.

-- Hyötyäkö?

-- Niin niin, hyötyä. Useita kertoja sattui siinä mökillä ollessani, että olin uneksiessani kantanut milloin jyväsäkin, milloin heinätakan. Ja kun en muistanut itse eikä muutkaan tietäneet mistä ne olin löytänyt, niin ne tulivat syödyksi ja tasaiseen tarpeeseen olivatkin.

-- Onpa se merkillinen "unikakkiainen", nauroi isäntä. Jokohan viepi ensi yönäkin säkkiä kantamaan?

-- Ei tarvitse talonväen olla peloissaan, rauhoitteli Anaski. Ei se ennenkään näin lumien aikana pannut säkkiä kantamaan.

Isäntä meni rauhallisena nukkumaan ja vähän myöhemmin tallusteli Anaski viulu kainalossa läheistä mökkiä kohden. Talon poika oli odottanut "pelimannin" lähtöä ja opasti nyt huolellisesti ojien ylitse, joita ei lumi ollut ehtinyt vielä tasoittaa. Hän pelkäsi tuon ikävöidyn ilokapineen särkymistä ja tarjoutui sitä kantamaankin.

-- Kyllä se on varmimmassa suojassa, kun on minun kainalossani, sanoi Anaski. Tämä on kallisarvoinen viulu. Tämän kansi on tehty sadan vuoden vanhasta karsikkokuusesta ja sen tähden tämä soipikin kauniimmasti kuin kuningas Taavetin kantele... Kerran kulki täällä keisarin hovipelimanni etsimässä oikeita vanhankansan viuluja ja kun sai yhdellä sormellaan yhden kerran rampsauttaa tämän minun viuluni yhtä kieltä (tässä ei silloin ollutkaan useampia kieliä) niin väkivetoon olisi työntänyt viisisatasta, vaan ennenhän minä myön itseni, ennenkuin tällaisen viulun. Millä minä sitten aikani kuluttaisin.

Opastaja oli mielissään, kun sai kohta kuulla tällaisen ihmeviulun äänen ja tanssia sen mukaan. Toiselta puolen pyrki huolettamaan, että miten kallispalkkainen näin arvokkaalla viululla soitteleva "pelimanni" mahtanee olla. Mökkiä lähestyessä hän jo varulta kysäsi:

-- Paljonko olette ottanut yön soitosta?

-- Ei minun ole milloinkaan tarvinnut itse määrätä, vastasi Anaski. Antaisihan ne pelistä ja tanssista hurmaantuneet nuoret viimeisetkin penninsä ja paidankin päältään, vaan enhän minä ole niiltä ottanut kuin kahvikupposen ja jos lisäksi pötkytupakan. Se on sitten eri taksa kun olen soittamassa rikkaille ja herroille.

-- Oletteko ollut herroillekin soittamassa?

-- Saisit tuon jo arvata kysymättä.

Opastajalle tuli kiire joutua edeltäpäin lupaan. Anaski aavisti, että se menee tekemään valmistuksia hänen tulolleen ja kopisteli kenkänsä puhtaaksi lumesta. Mökin emäntä olikin jo kahvipannussaan käsin ja ennen tulleet siirtyivät kunnioittavasti syrjään pöydän päästä, soittajan paikalta. Anaski asettui siihen ja katseli tyytyväisenä tanssisalia, sillä siinä oli sisään savustava uuni ja laipio kiiltomusta. Hän alkoi väännellä viulun tappeja ja rampsautella sormellaan kieliä. Kaikki kuuntelevat korvat porhollaan, Jopa se on kaunista. Olla vain enemmän.

Mutta Anaski ei ollut kiireinen. Hyväkin kone tarvitsee asettaa kuntoon. Oli etsittävä pihkoitettu harjanpää, johon jousen jouhia teroitettiin. Sitten jo saivat odottajat kuulla eri kielen kurahduksia ja se näytti aivan lihaksia iiikauttelevan.

Anaski asetti viulunsa pöydälle. Hän tahtoi saada ennen soittamaan ryhtymistä varmuuden, kelle tuota kahvia keitettiin. Kohta tulikin varmuus. Soittajan suuta sillä suittiin. Olisi annettu vaikka koko pannullinen, mutta Anaski tyytyi neljään kuppiin.

Nyt olivat palkat suussa ja silloin sopi alottaa. Vielä muutamia jousen juoksutuksia kieleltä toiselle ja sitten alkoi varsinainen "peli". Se muistutti hyvin paljon voitelemattoman ja vanhuuttaan ravistuneen silppukoneen säveliä, kun sitä pakkas-aamuna jossain ladon ylisillä pyöritetään. Erotus oli vain siinä, että Anaskin kone soi kuumassa tuvassa ja paljon epätasaisemmassa tahtilajissa kuin silppukone. Hän ei viitsinyt vanhoja sormiaan hyvin paljon hypitellä koneen kielillä, vaan antoi jousen kahnuttaa ne äänet mitä neljästä kielestä löytyi, ja kyllä sieltä tuli ääntä aivan lakkaamatta. Anaski olisi sallinut nuorten ryhtyvän toimeen, mutta ne vain istuivat ja töllistelivät toisiinsa. Tämä tahtilaji näytti olevan näille aivan outoa, vaikka sen piti olla vanhan ajan valssia, johon kotikylän pojat tiesivät sanatkin, että "tie uunille, tie uunille, se on valssia, se on valssia". Mutta eihän nämä syrjäisellä kylällä kasvaneet pystyneet yrittämäänkään. Täytyi alottaa uusi peli, jota kotikylän nuoret nimittivät "Anaskin jätkäksi", vaan jolle vanhempi väki oli keksinyt jätkyttelysanat: "oikein hupsua, oikein hupsua". Anaski ei näistä nimityksistä pahastunut. Siitä hän pahemminkin pahastui, jos nuoret antoivat mennä pyytämänsä "pelin" hukkaan. Kotikylän nuoret tiesivät tämän ja antoivat jalkojensa jytistä vähääkään tapailematta Anaskin tahtia. Mutta kun nämä aisamäkeläiset nyt viimeinkin lähtivät lattialle, sotkeutuivat he heti kohta ja jäivät seisomaan. Useita kertoja he yrittivät, mutta joka kerta kävi samoin. Jo tuli rohkein pyytämään, että jos hyvä "pelimanni" soittaisi jotain toisia, eivät he tätä osaa.

-- No soitetaan toista, sanoi Anaski.

Hän lisäsi tähän toiseen peliin muutamia tempauksia, joten se kuului: oikein, oikein, oikein hupsua, mutta eihän nämä päässeet sittenkään entistä pitemmälle. Anaski pysyi pitkän aikaa kärsivällisenä ja vaihtoi vielä pari kertaa peliä. Multa kun ei sittenkään ruvennut sujumaan, suuttui hän viimeinkin, pisti viulun kainaloonsa ja virkkoi lähtiessään:

-- Kumma kun tämän kylän nuoret eivät osaa tanssia. Vaan kun minä soitan tuolla Tervarannalla, niin siellä menee tupa yhtenä jytynä.

Tämän yrityksen perästä eivät Aisamäen pojat pyytäneet Anaskia "pelimanniksi".

Aamusella oli hän katselemassa kenkiään, kun isäntä tuli tupaan ja alkoi kysellä yön kulusta.

-- Onko vieras saanut hyvästi nukkua?

-- Viimeiseen solmuunpa vetelin.

-- Eikö unikakkias kävelyttänytkään?

-- Tunnustelen minä noista kengänkannoista, että on se jossain asti kuleskellut.

-- Löytyikö tuolta mitään säkkiin?

-- Ei ole mukanakaan sellaista selässä kannettavaa säkkiä. Mutta muistelee tämä suukoppula saaneensa jotain kuumaa tänne nahkasäkkiin.

Iltapakina.

Anaskilla ei ollut tapana tuppautua toisten keskinäisiä puheita sotkemaan, josta syystä harvemmin nähneet luulivat häntä huonokuuloiseksi. Niinpä hän toista päivää Aisamäessä majaillessaan kuuli keskustelun, josta joku olisi kysynyt kunniansa perään, vaan Anaski sille vain salaisesti nauraa hymähti. Talon miehellä oli näet ulkotöille lähtö ja kun hän tapasi tuvan edessä emäntänsä, sanoi hän sille:

-- Ota sinä pois avain ruokahuoneen ovelta. Tuo Anaski saattaa siepata sieltä leivän konttiinsa.

-- Mitä joutavaa, kuului emäntä sanovan. -- Ei ulvova susi pahaa tee... Suuri valehtelija koko ukko.

Tämä se Anaskin sai hymähtämään.

Toisessa yöpaikassa ei tullut enää kukaan pyytämään "pelimannikseen", vaikka hän iltahämärissä omaksi ja talon lasten huviksi kitkuttelikin vähän aikaa "oikein hupsua" ja "tie uunille".

Vanhemman väen kokoonnuttua kääntyi puhe vakavampiin asioihin, Isäntä sattui kysymään, mistä asti Anaski on matkustellut, jolloin tarjoutui sopiva tilaisuus antaa aisamäkeläisten ymmärtää mikä mies hän on.

-- Tulihan sitä ennen aikaan liikutuksi melkein ympäri Suomen, sanoi Anaski. Ihmiset olivat vielä siihen aikaan tuhmempia ja pahempinäköisiä ja minuakin tarvittiin. Pitipä käydä kerran Pietarissakin.

-- Vai Pietarissa asti. Näinkö vain talo talolta, jalkapatikassa?

-- En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.

-- Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.

-- Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen päivää ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten omistajista veisi mielellään perillekin. "Ei niistä ole", sanoivat herrat. "Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin kaituraisia."

No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä välähtelevillä hevosilla?

Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan, ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia. Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.

-- Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.

-- Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.

Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:

-- Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin povelle solauttelematta.

-- Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla. Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun, niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja muista maksuista.

-- No elähän mitään, ihmettelivät aisamäkeläiset. Minkä lakipykälän selvitys se yritti sellaisen onnen tuoda?

-- Olipahan vaan naimiskauppa-pykälä... Siinä syönnin jälkeen istuskellessa alkoi keisari kertoa, että hän ostatti nämä mustat hevoset surun aikana ajellakseen, kun häneltä kuoli vanhin poika, perintöruhtinas, jolta jäi kihlattu morsiankin. Suru oli ollut haihtumaisillaan, kun jälelle jäänyt morsian oli ollut mieleinen seuraavallekin perintöruhtinaalle, mutta silloin huomattiin, että laki estää sellaisen liiton nuoremman veljen kanssa. Minä rupesin tuota asiata ihmettelemään ja sanoin ettei laki sellaista kiellä. Niin minun neuvonantajani selittävät, sanoi keisari. Mitä tolkeroita lienevät, väitin minä ja aloin kertoa, että siellä meidän pitäjässä. Aisamäessä, sattui aivan vasta sellainen tapaus, että vanhimmalta veljeltä jäi kihlattu morsian ja se pääsi nuoremman veljen kanssa naimisiin ilman mitään esteitä. Sen kuultua riemastui keisari tavattomasti ja sanoi: olipa onni, että Aisamäessä sattui sellainen tapaus, muuten tässä olisi surtu tiesi kuinka kauan ja kaikki asiat olisivat menneet päin mäntyyn. Vieläpä lisäsi, että aisamäkeläisiä on tästä hyvästä muistettava jollain suurella lahjalla, josta sitten minun kanssa sovitaan, kun tulen häihin, sillä, vakuutti hän, Anaski on niissä häissä ensimäinen vieras.

-- Vai niin, ihmettelivät aisamäkeläiset. Mikä siinä tuli esteeksi, kun ei ole mitään kuulunut. Eikö keisari muistanutkaan?

-- On hän muistanut, vaan kun ei häidenlaitto-touhussa joutanut kukaan kutsumaan suullisesti, niin oli lähettänyt virkamiesten mukana kutsumakirjeen.

-- Mihinkä se hävisi? utelivat kuuntelijat.

-- Mihinkä... Tuolta löysin löytönäni talvitien suusta rysästä. Se entinen ylpeä vallesmanni oli tuodessaan lukenut sen kirjeen ja kun näki, että minulle ja aisamäkeläisille on sellainen kunnia ja onni tulossa, niin oli viskannut kirjeen jäälle, josta se sulan tultua osautui minun haukirysääni, vaan mitäpä sillä enää teki, se oli myöhäistä.

Anaski lopetti juttunsa sen illan osalle, eikä hänen tarvinnut illallista syömään ruvetessaan katsella omaa konttiansa, talosta annettiin aivan pyytämättä.

Kosinta-ajoiltaan.

Anaski ei ollut erittäin ystävällisellä kannalla kotikylänsä emäntäväen kanssa. Emännät eivät pitäneet Anaskin tupatarinoista, niissä kuu ei kaikistellen puhuttu heidän sukupuolestansa kyllin suurella kunnioituksella. Aisamäelle ei ollut tällainen ynseys ennättänyt levitä. Siellä alottivat emännätkin työnsä lomassa keskustelun. Alamäen emäntä oli kyllä huomannut, että Anaski laskee liikojakin, mutta yhtähyvin hän halusi vielä paluumatkalla tiedustella tarkemmin perheoloista ja kysyi:

-- Miten nuorena Anaski meni naimisiin?

-- En minä ole ollut milloinkaan naimisissa, vastasi Anaski kuten ainakin se, joka on outo koko asialle.

-- Mitenkä se sitten onkaan, ihmetteli emäntä. Eihän siitä ole monta päivää, kun oli puhe, että on ollut Lienu.

-- Se on aivan eri asia, jos on ollut Lienu, oikasi Anaski.

Mutta emäntä väitti, että se on hänen mielestään aivan sama.

-- Ei läheskään sama, sanoi Anaski. Kun mennään naimisiin, niin silloin annetaan sitoa itsensä aivan kuin pihtiin. Siinä pitää olla monet todistajat, kolminkertaiset kuulutukset ja heilutukset. En minä ikinä semmoiseen solaan...

-- Eikö sitten Anaski ja Lienu olleetkaan vihityt?

-- Jo toki. Mitenkäs muuten. Enhän minä ristitty ihminen ilman vihkimättä...

Emäntä joutui ymmälle.

-- En minä ollenkaan ymmärrä sellaista avioliittoa, että on vihitty, vaan ei kuulutettu, hän sanoi. Onkohan se ollut aivan kunniallinen avioliitto?

-- Sen kunniallisempaa avioliittoa ei ole ollut kellään kuin minulla ja Lienulla, väitti Anaski. Sitä ei tehty salassa eikä pimeänä aikana. Noin viikkokautta ennen juhannusta lähettelin sanoja kolmelle kylälle, että joka haluaa tulla minun kanssani yksiin leipiin, niin tulkoon ensi perjantaina aamiaisten aikana Kuikkaluodon kalasaunalle. Lienu tuli ensimäiseksi ja kun olin ikään nostanut keittopadan tulelta, niin kutsuin syömään. Siitä se alku lähti. Päivemmällä tuli kauniimpiakin, vaan kun pata oli tyhjä, niin ne saivat mennä niine nokkinsa. Pari päivää myöhemmin sattui maisteri tulemaan saman saaren rannalle kalastamaan ja se vihki.

-- Oikea maisteriko? epäili emäntä.

-- Aivan oikea maisteri. Paljon kuuluikin lukeneen, vaan miten lienee sitten vähän ressaantunut, niin että joutui tänne meidän kylälle kalamaisteriksi. Mutta "rontisti" siltä sujui vihkiminen. Lienun hameenhelmat lepattelivat, kun maisteri juhlallisella äänellä varoitti muistamaan, että mies on vaimon pää niinkuin kissa on hiiren pää. Olipa hätäpäissään pudottaa sormuksenkin kesken vihkimisen.

-- Oliko siinä kumminkin sormus? kysyi emäntä.

-- Oli toki, vaan ei sellainen sormus, jota ei saa puretuksi, vaikka välit kuinka "kimmille" menisivät. Sormus pitää olla sellainen, että siitä saapi purkamalla vitsankin. Sellainen meillä oli ja sillä on sellainen voima, ettei kuulunut kymmeniin vuosiin yhtään poikkitelaista sanaa.

-- Kun ei Anaski ole neuvonut tätä hyvää keinoa muillekin.

-- Uskooko ne, jos niille neuvoo. Ei toki. Kultasormus pitää olla. Siihen paiskataan ainoatkin rahat eikä sillä ole mitään virkaa. Riidellä katistetaan koko ikänsä, kun ei ole taika-asetta millä sotkokset selvittelisi.

-- Mistä se Anaskin sormus oli tehtynä, joka oli niin hyvä taika-ase?

-- No eikö tuota jo ymmärrä kysymättä, että vitsaksesta se oli tehty, oikein sujakasta koivuvitsaksesta.

-- Ja sitäkö Lienu rupesi kädessään pitämään ja suojelemaan?

-- Mikä uskollinen aviovaimo se olisi, joka ei vihkisormustaan suojelisi. Käsivarressaan toki piti nukkuissaankin ja kun joskus järvelle lähtiessä sattui hankavitsa katoamaan ja käskin, että pistä tuo vihkisormuksesi, niin olipa siitä siihen raskiko vähäksikään aikaa panna sormustaan kulumaan.

-- On ollut Anaskilla hyvä Lienu, kiitteli emäntä.

-- Läheinen olen kiittämään, vaan sanon kumminkin, että harvemmassa niitä sellaisia löytyy. Ei sattunut enää minullekaan toinen Lienu yhtä hyvä.

-- Joko se oli toinenkin?

-- Oli muutamia päiviä kokeella, vaan ero meille tuli.

-- Lienuko sekin oli nimeltään?

-- Ei se taitanut olla Lienu, vaikka niin minä sitä vanhalta muistilta kutsuin sen vähän aikaa. Sahviira-nimisen minä olisin alun perin ottanut, vaan täällä päin ei ollut sen nimisiä.

-- Minkä tähden Sahviiran?

-- Ennenkin on ollut Ananias ja Sahviira ja siitä Sahviirasta on sanottuna, ettei se mennyt muille ilmuuttelemaan, jos Ananias kätki jotain emäntänsä tieten.

-- Ilmotteliko Lienu?

-- Ei ensimäinenkään Lienu ilmotellut, mutta sitä toista minä aloin jo vähän epäillä ja siitä syystä meille tuli erokin niin pian.

-- Joko ennätti sanoa?

-- Ei tuo vielä ennättänyt, vaan se oli paha merkki, kun jo toisessa yöpaikassa alkoi kysellä millä keinolla minun konttiini on leipä ilmestynyt. Ensimäinen Lienu ei pyrkinyt sellaisia salatuita asioita tutkistelemaan. Minä huomasin ettei se tule entiseksi sillä, jos muuttaa nimenkin, ja läksin jo iltayöstä kävelemään yksinäni "poikki maiseen". Sen jälkeen ei ole tavattuna ja saattaa mennä pitemmän aikaa ettei tavatakaan.

-- Taitaapa vain olla ikävä sitä ensimäistä Lienua, arveli emäntä.

-- Tuntuuhan se vähän yksinäiseltä, kun ei ole ketään korvan juuressa kitajamassa, myönnytti Anaski. Mutta onpa minulla viulu, jos alkaa korva kovin kaivata.

Anaski jo kamuilikin viulussaan ja emäntä meni tarinaan tyytyväisenä töillensä.

Kalastus-oppaana.

Ei kukaan tuntenut Onkiveden ja Karvaselän ahvenluotoja ja salakareja tarkemmin kuin Anaski. Hän oli kymmeninä kesinä mittaellut ja koplotellut ne niin moneen kertaan, että olisi ansainnut luoto-insinöörin arvonimen, vieläpä kunnian tulla mainituksi suurten tutkijain rinnalla. Mutta nämä Anaskin tutkimukset hävisivät hyödyttöminä, kun hän ei osannut menetellä tutkijain tavalla, käydä ulkomailla oppimassa miten luotoja tutkitaan ja millaisilla vehkeillä. Anaskilla oli vain pahanpäiväinen riippanuora ja pitkä seiväs, jossa ei ollut yhtään numeroa. Muistissaan hän säilytti luotojen paikatkin ja miten syvällä ne ovat. Ei ollut eduksi jättää kiinnitettyjä seipäitä parhaille onkimapaikoille. Toiset olisivat heti huomanneet ja vieneet vaivannähneenkin osan.

Kateellinen ei Anaski kumminkaan ollut. Jos jollekin hyvälle ystävälle sattui huono onni ja tämä kysyi neuvoa, oli Anaski valmis ohjaamaan parhaillekin paikoilleen, joissa ei tyhjää haraissut. Mutta jos ystävyys näyttäytyi pintapuoliseksi, ei Anaskikaan ollut muu kuin ihminen.

* * * * *

Pietilän miehet olivat saaneet kevätkyntönsä loppumaan ja lähtivät nuotalle, saamaan suolakalaa heinäajaksi. He vetelivät pitkän iltarupeaman ajan tyyniä jos vastarantojakin, mutta illan lähestyessä ei ollut vakassa tuskin päreen korkeudeltakaan kaloja, nekin särensinttejä ja sokeita ahvenia. Tuskin olisivat kunnon keitolle päässeet, ellei Anaski olisi sattunut melomaan heidän luokseen. Tämän veneessä olivat ahvenet aivan toista maata ja katseltuaan niitä virkkoi isäntä hieman harmissaan:

-- Onkimiehet ne saavat isojakin ahvenia, vaan ei niitä nuottaan tule.

-- Ei ne tule onkeenkaan, jos ei vie onkeansa niiden luokse, vastaili Anaski.

-- Missä ne sitten ovat? On mekin vedelty sinne jos tännekin, vaan tuollaisia sorriaisia sieltä on saatu.

-- Ei isot ahvenet ole rantarytäköissä, ne ovat tuolla väljemmillä vesillä, sanoi Anaski.

-- Neuvoisit meillekin, jos tiedät, missä ne ovat.

-- Kun tuosta olisi jotain hyötyä.

-- No kalakeitto on aamulla edessäsi.

-- Tulkaa sitten perästä, sanoi Anaski ja alkoi meloa.

Soutajat olivat jo väsyksissä, eivätkä olisi halunneet lähteä. Muutenkin he epäilivät Anaskin neuvoja.

-- Ei siihen ole uskomista.

-- Koetetaan kumminkin, innosti isäntä. Jos se hyvinkin tietää kalapaikat. Minä annan teille kotiin mentyä ryypyn, ja kaksikin, jos saadaan kaloja.

Se keino auttoi. Miehet virkistyivät heti.

Ensimäinen apaja antoi puoli vakallisia ahvenia ja haukia. Toisen apajan kaloista tuli vakka täyteen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja isäntä virkkoi:

-- Nyt mennään kylpemään ja syömään. Anaski myös. Annetaan nuotan olla veneessä ja lähdetään aamulla uudestaan.

Iso ahven potkitteli vakassa päällimäisenä. Renki nosti rantaan päästyä ahventa niskasta ja kysyi:

-- Onko Anaski saanut ongella näin suuria ahvenia?

-- Suuriko tuo on, virkkoi Anaski. Etpä ole nähnytkään suuria ahvenia. Ne ne oli jotain kun minä ennen Lienu-vainajan eläessä sain. Kolmesta ahvenen nahkasta tuli katon puolisko Kuikkasaaren kalasaunaan.

-- Taisipa tulla suuri vale, epäili renki.

-- Sinäkö sanot minua valehtelijaksi, joka et ole vielä ison ahvenen ikäinenkään, jopa että olisit nähnyt sellaisen.