Part 3

»Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että tässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia — sillä kitsautta se on eikä muuta!»

Tämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon taskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä saat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.»

Tuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti ystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla ulkona.

»Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä tahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle 35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka antakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.»

Pitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä huolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä ja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen:

»Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä siitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.»

»Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva rukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen kuitenkin antaa.»

Enempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään ja maksoi rahat.

»Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani rahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja astuin ulos.

Tennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan enempää kuin 28 shillinkiä.

Nyt oli tultu saaliin jakoon.

»Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi Tennberg. »Ylijäämä saa mennä.»

Minulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin ja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa vastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli, että koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme, niin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän kaupan päättäjäisiksi.

Se tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin. Minä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki.

Kun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin viime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja huudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime kerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne — tehkää hyvin.»

»No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin.

Ravistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä istahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja puhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet. Syntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli parikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli palannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään.

»Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan paikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja me lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli saatavana.

Syötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen pelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta mitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja asetimme pallot paikoilleen.

Minun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin kaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi: »Malttakaa, meidän pelimme on kesken!»

Siitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin sauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin maahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani valmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta tulipunaisena.

Vastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen mies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo nyrkkeilyasennossa.

Minä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa, sillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin tappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen silmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti.

»Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo punainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja hampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.»

Minä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa tiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se toinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa mieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa.

»Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta.

»Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja vastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli oli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois mennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te tulitte sisään.»

»No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte minulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut suoritetaan.»

Meidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän hämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja yritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa hänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren pojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen roisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt panematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.»

Viinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa heittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin, että jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin.

Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun, kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne — minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»

Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.

Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin, mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä veneemme luo.

Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin, että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.

Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli juoksemaisillaan minut kumoon.

Hämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?»

»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»

»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät yksimielisesti minua auttaa.

Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.

Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille. Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette ihmisten yörauhaa?»

»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!» Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.

»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua sisään.»

Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti jymähtäen suljettiin.

»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden askelista, ettette taita niskaanne.»

Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.

Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle — ymmärrättehän — menkäämme.»

Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli matkoihinsa.

Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»

Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni ympäröivät minut jälleen.

»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa puvuissanne.»

»Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin tyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä tihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.»

Olimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta ja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?»

»Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin tanssiaisiin.

»Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä pyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja alkoi kieputtaa minua ympäri.

Minä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani, mutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä kaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma takkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua eteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä.

Olin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en hyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen askeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne myöten antoi.

Poliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän hullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut kauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö, alkoi toisen leikin seuraavalla puheella:

»Te olette oikein tanssimestari.»

»Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä oppinut.»

Kaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä huonompi.»

»Kuinka vanha olette?»

»Kaksikymmentä vuotta.»

»Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä luota.»

»Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä lyhdyn valossa!»

Ja samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli minua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:

»Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette! Tuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän sanoisitte, jos suutelisin teitä?»

»No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni pysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole tyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä kertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle olleet.»

»Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä niinkuin Nancy sanoo?»

»En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi. Mutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään pääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta monituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin sanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?»

»Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi.

»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»

»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä kuoliaaksi!»

Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että minun viimein täytyi anoa armoa.

Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat, kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan, niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.

Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin, kuinka nyt voitte?»

»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä minä jo toimeen tulen.»

»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne? Kas näin. Ottakaa kiinni!»

»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.

»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen. Mutta se oli turhaa takaa-ajamista.

Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä Saaraksi.

Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.

»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin viisi yhtä vastaan.»

»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»

Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:

»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»

»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin tappiolle.»

»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä — eikös ollut teidänkin mielestänne?»

»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»

»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle tehdä. Olisin purrut heitä.»

»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan, mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja, kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota. Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä pahaa!»

»Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi kättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille onnea.

Sitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo iloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen ikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus: »Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja hyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan muistossasi.»

Ja minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä kävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin.

Toverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat minulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun saivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin tuntikausia saanut sitä odottaa.

Minä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja seikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut kyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan kannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi väsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt kannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se mahdollisesti muuttuisi.

Vihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta suunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla kun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen.

Silloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa laivoissa koko satamassa.

Toista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa lounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia, joulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat koristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt että koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä.

IV. LÄHTÖ ATLANTILLE

Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. — Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.

Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.

Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin hänelle liikanimi Klamamus,[1] jonka muutamista syistä katsottiin hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin, pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.

Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon. Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.

Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä (Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.

Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti, mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa, sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.

Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi (_Delphinus melas_), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin suuren kosken pauhun.

[Kuva: Delfiinejä.]

Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa, kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän elukan kylkeen.

Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin, joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.

Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat kovalla pauhulla aivan veneemme viereen.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa. Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten pakenevaa laumaa.

Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle. Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä. Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen läpimitaten ja pää tylppä.