Part 11

_Wilhelm König_, saksalaissyntyinen entinen ravintolan viinuri, oli Itä-Aasiassa asuessaan uuttera tiikereitä hävittämään sekä kaivamalla niille pyydystyskuoppia että asettamalla strykniinillä myrkytettyjä syöttipaloja. Kyllästyneenä yksinäiseen elämään Wilhelm König viimein nai venäläisen nuoren naisen, joka monien törkeiden rikosten tähden oli karkoitettu Itä-Siperiaan asti. Tuo nainen oli kasvoiltaan hyvin kaunis, niin että König häneen mielistyi, varsinkin kun nainen osasi teeskennellä katumusta. Sillävälin kuin König pitemmän aikaa oli kotoa poissa jollakin työansiolla, hänen vaimonsa otti itselleen venäläisen sotamiehen rakastajakseen. Königin kotiintullessa vaimo tappoi sotamiehen peittääksensä uskottomuutensa, joka kuitenkin tuli miehen tietoon, samoin kuin sotamiehen murhakin. König ei tahtonut itse joutua epäluulon alaiseksi tuohon murhaan, vaan lähti asiaa ilmoittamaan viranomaisille saadaksensa rikoksen jotenkuten järjestetyksi. Miehen ollessa sillä matkalla hänen kaunis venäläinen rouvansa oli etsimällä miehensä kätköjä löytänyt tiikerien pyydystämiseen käytetyn strykniinikapselin, jolla hän tappoi itsensä välttääksensä virallista rangaistusta. Sellaisia kohtauksia voi tapahtua erämaan yksinäisyydessä.

_Herman König_, puutarhuri, oli kiinalaisten työmiesten työnjohtajana ja kuoli Wladivostokissa tapaturmaisesti.

_A. Grönberg_, entinen apteekin oppilas ja sittemmin merimies, palasi takaisin Suomeen ja asettui asumaan Joensuun kaupunkiin. Oli sukulaisuussuhteissa rikkaan tohtori Cederbergin kanssa.

Laivan rakennusmies Beckström palasi Suomeen.

Turkkuri Tennberg kuoli Wladivostokissa.

Entisestä aliupseeri Engblomista, joka sittemmin oli puuseppänä, ei tiedetä, palasiko hän kotimaahan vai jäikö Itä-Aasian matkalle.

Maisteri _Viktor Federley_ palasi takaisin Suomeen ja toimi opettajana Porissa, jossa hän kuoli. Hänen veljensä _Alfred Federley_, joka Kapmaassa tovereistaan eksyi ja töin tuskin löysi heidät jälleen, kuoli Itä-Aasiassa.

Entinen työvouti _Eriksson_, sittemmin merimies, palasi kotimaahan.

_Aleksander Stjerncreutz_, suomalainen lääketieteen ylioppilas, kunnostautui Itä-Aasiassa niin, että hän Wladivostokissa yleni luotsi-osaston päälliköksi Amurin alueella. Ikänsä loppupuolella hän palasi Suomeen ja kuoli Helsingissä 1917 tai 1919 aikoihin. Hän oli naimisissa venakon kanssa ja hänen lapsensa kasvatettiin osaksi Suomessa, osaksi Venäjällä.

Proviisori _Aksel Walldén_ antautui liikemieheksi ja Wladivostokissa hän sai kauppaneuvoksen arvonimen. Saatuansa tarpeeksi rikkautta hän kustansi lapsensa kouluun kotimaahan ja hänen rouvansa asui jonkun aikaa Helsingissä. Pojan sanotaan lukeneen lakitiedettä ja tytär, joka syntyi Kapkaupungin edustalla, joutui naimisiin Tigerstedt-nimisen upseerin kanssa.

Ernst Wetterhoff, joka seurasi Imperator-laivalla matkustajana olematta osakkaana yhtiössä, palasi takaisin Suomeen ja myöhemmin hän meni naimisiin neiti Himmelroosin kanssa.

Ne pojat, jotka Suomesta lähtiessä oli otettu mukaan aikoen kasvattaa heistä valaanpyyntimiehiä, lähtivät yhtiön hajoamisen jälkeen takaisin Suomeen. He antautuivat Itä-Aasiasta palaavien laivojen palvelukseen ja pääsivät sillä tavoin takaisin kotimaahan.

Tytöt, jotka Helsingistä olivat köyhäinhoitohallituksen luvalla lähteneet Amurinmaan retkelle, saivat siellä opetusta ja kasvatusta; varttuivat voimassa ja taidossa ja joutuivat siellä jokainen naimisiin eurooppalaisten kanssa.

Yhtiön jäsenistä vain harvoille onnistui saada heti yhtiön hajoittamisen jälkeen paikka, jossa saivat tilaisuuden ansaita toimeentulonsa, sillä suurin osa heistä ei osannut venäjän kieltä. Enimmät saivat tyytyä sellaiseen työhön, mitä sattui tarjona olemaan — vaikka eivät sellaista työtä olleet koskaan ennen tehneet.

Wladivostokissa rakennettiin kahta isoa puutaloa tanskalaisen sähkölennätinkaapeliyhtiön laskuun. Rakennusmestari oli tanskalainen ja hän sovitti niin, että useat suomalaiset saivat työansiota salvumiehinä, seppinä, maalareina, huoneiden tapiseeraajina, muurareina tai apumielinä. Sanalla sanoen meikäläiset eivät karttaneet mitään tehtävää, sillä nyt oli noudatettava sääntöä, ken ei tahdo tehdä työtä, älköön myöskään syökö.

Naineet miehet eivät voineet matkustaa heti, sillä vaimojansa he eivät voineet ottaa mukaansa, ennenkuin oli jotakin tietoa toimeentulosta ja asunnosta. Täytyi pitää huolta heidän toimeentulostaan kotona, ennenkuin voi lähteä matkalle, ja senjälkeen piti hankkia varmuus työnansiosta uskaltaaksensa muuttaa kaupunkiin asumaan.

Edellä on mainittu, että suomalaiset tullessaan Strelokiin löysivät siellä pari kiinalaisten eli mandšujen rakentamaa mutta asumattomiksi jätettyä rakennusta eli fansaa, jotka korjattiin asuttavaan kuntoon. Samaa rakennustapaa noudattivat suomalaisetkin uusia huoneita rakentaessaan, kuitenkin niillä poikkeuksilla, joita he pitivät parempina.

Mandšulainen fansa tehdään ristikkorakennepuista. Ristikkopuiden välipaikat on täytetty olkimatoilla, jotka ikäänkuin kangas kiinnitetään välipuihin: nämä kulkevat keskenänsä yhdensuuntaisesti korttelin matkan päässä toisistaan. Nämä oljista punotut seinät rapataan sekä sisä- että ulkopuolelta savella ja muodostavat puolen jalan paksuisen seinän, joka on täyteinen ja kestää hyvin kylmää vastaan, sillä ovathan oljet ja savi huonoja lämmönjohtajia. Katto tehdään myöskin oljista ja savesta; välikattoa ei ole; permanto on lujaksi poljettua savea; lämmitysuuni on huoneen ympäri kulkeva kivistä ja savesta muurattu vaakasuora savutorvi, peitetty heinistä tehdyillä matoilla ja käytetään sekä istuin- että makuupenkkinä. Tämän penkin toisessa päässä on litteäpohjainen pata, missä kiinalaisen tärkein ruoka-aine riisi keitetään. Keittoliedestä tuli menee penkin sisällä olevaa savutorvea myöten penkin toiseen päähän, missä ontto puunrunko on ulkopuoleisena savutorvena. Akkunana on seinässä oleva aukko, jossa puinen ristikko on peitetty öljytyllä paperilla. Ovi ja akkunat ovat aina etelään päin. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa keitetään hiilistöllä. Fansan sekä pihamaan ympärillä on luja aita, joka on tehty kahden sylen pituisista maahan pystytetyistä paaluista. Kumminkin on tapahtunut, että tiikeri on päässyt hiipimään pihaan, siepannut saaliiksensa härän ja hypännyt aidan yli.

Syksyllä 1870, kun tultiin takaisin huonosti onnistuneelta valaanpyyntimatkalta, olivat yhtiömiehet jo ehtineet rakentaa Tiikerinlaaksoon kaksi uutta asuinrakennusta, joiden seinät olivat savesta niinkuin mandšien fansat. Kun yhtiö hajoitettiin ja yhteinen irtain omaisuus oli jaettu, myötiin yhteinen kiinteä omaisuus huutokaupalla. Maisteri Federley osti toisen noista Tiikerilaaksoon rakennetuista asunnoista, toisen lähellä olevan osti Östman. Kumpaisessakin rakennuksessa oli kaksi huoneistoa, johon kuului kumpaankin kaksi huonetta ja keittiö sekä eteinen. Välikatto ja permanto oli jokaisessa sekä kelvolliset ovet, ikkunat ja uunit. Mutta maisterin rakennuksessa ei vielä ollut vesikattoa. Östmanin rakennukseen asettuivat asumaan rakennusmestari A. Östman ja hänen rouvansa ja toiseen huoneistoon insinööri Nilsson rouvansa kanssa.

Mitä rakennuksissa oli keskentekoista, sen päättivät rakennusmestari Östman, proviisori Walldén ja insinööri Nilsson yhteisesti valmistaa. He sahasivat lautoja, tekivät lattiat ja välikatot, ovet, ikkunat ja vesikatot niin että joulukuussa päästiin muuttamaan taloon asumaan.

[Kuva: Asunto Tiikerinlaaksossa.]

Maisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen veljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä rakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä heidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille opettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa.

Entiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan, mutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen nahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson vaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa ja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta maanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa huusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että Maisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän ja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän.

Strelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja niistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana keväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi Wladivostokia.

Huutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita maamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen. Ensimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä maisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin lastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset jo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin halaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista. Pystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin laudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja kumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä kuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset tehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja heinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin kylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri oli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten opetuksessa.

Schoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta metsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet niin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli yltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt Tiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta sekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä, suolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä ravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin tyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme.

»Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa ohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä olin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista, vedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta käytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän hiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.»

Joulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja järjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja Östman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän Tiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä kassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja lihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten lähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua iso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä tavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin julman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se näytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen koskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta kun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista palasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää kysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli kuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen kimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta ja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat kissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät ystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli käyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli toki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki.

Toisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua maisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin.

Tammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja pari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut kapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä teitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla, kauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen virstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä _Tjuvaisa_. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin kerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja.

Kun tämän fansan ympärillä oli korkeita vuoria, täytyi matkamiesten jättää reki tavaroineen virstan päähän asunnosta ja taluttaa hevonen fansaan.

Tammikuussa kiinalaiset viettävät suurta vuosijuhlaansa, joka kestää liki kuukauden; silloin toimitetaan heidän jumalanpalvelukseensa kuuluvia tansseja. He hyppelevät ympäri lattiaa laulaen ja tahdissa, joka ilmoitetaan käsien yhteen lyömisellä ja rämisevillä helistimillä, sitten he istuvat penkeillensä sääret ristissä allansa, asettavat eteensä pieniä jalkarahia, joita pidetään pöytien asemesta, ja sitten he pienistä korvattomista posliinikupeista, jotka ovat vain sormustimen vetoisia, ryyppäävät »sulia». Suli on pavuista ja maissista valmistettua paloviinaa. Ahkerasti ryypiskellen he täyttävät yhä uudelleen pienet pikarinsa pikkuisista kuparisista pulloista, joissa suli pidetään lämmitettynä. Ryypyn jälkeen pureskellaan päälle merikaalia, kuivattua kalaa, suolavedessä säilytettyä keitettyä munaa, paistettua hirvenlihaa y. m. ja kaikki tämä on leikelty pieniksi palasiksi ja syödessä pistetään suuhun kahdella hoikalla puisella puikolla, joita kiinalaiset varsin taitavasti käyttävät ruokaa suuhun ottaessaan.

Kiinalaisten tärkein ruoka on riisi ja se keitetään höyryssä ilman mitään lientä, niin että jokainen jyvä on erikseen. Se syödään pienistä posliinikupeista myöskin puisten ruokapuikkojen avulla siten, että kuppi pannaan suun eteen ja riisi sysätään suuhun puikoilla. Jokainen varustaa itsellensä kupin ja tulee kuppi kädessä padan ääreen, jossa ruoankeittäjä kullekin antaa kauhallisen riisiä. Sillä tavoin keitetty riisi on erinomaisen maukasta ja helposti sulavaa.

Vaikka kiinalaisessa fansassa asuisi ainoastaan kymmenen henkilöä, niin heillä kuitenkin on oma rukoushuoneensa, joka yksinkertaisuudessaan ei ole sen suurempi kuin tavallinen markkinakoju. Siinä on kupera katto ja etupuolelta se on avonainen. Takaseinällä on alttarintapainen pöytä, jolla on Buddhan kuva ja sen ympärillä pikkutavaroita, kuppeja, jotka sisältävät hiekkaa tai kenties pyhää tuhkaa ja siihen pistettynä kokoon käärittyjä paperilappuja, joihin kenties on kirjoitettu pyhiä lauseita, nisupullia, jotka on leivottu juhlaa varten Buddhan mielihyväksi, y. m. Seinillä on kuvia heidän uskontonsa historiasta, väritettyjä paperiliuskoja, joihin on painettu kirjoituksia Buddhan kirjoista.

Matkamiehemme, jotka Tjuvaisassa olivat yötä, heräsivät suureen meteliin, sillä hevonen, jolla ei ollut tallia, oli kiskonut itsensä irralleen, mennyt temppeliin ja syönyt suuhunsa muutamia nisupullia. Oli vaikeata rauhoittaa kiinalaisten kiihtyneitä tunteita ja sovittaa tapahtunut pyhyydenloukkaus. Saatiin vielä maksaa lisäksi joitakuita ylimääräisiä rahakolikoita, jotta kiinalaiset saatiin lepytetyiksi ja suosiolliselle mielelle. Venäläiset sotamiehet, jotka sotaretkillänsä olivat kulkeneet tästä ohitse, olivat herättäneet yleistä vihaa, kun he ylpeästi vaativat ruokaa ja asuinsijaa kiinalaisilta maksamatta mitään, mitä olivat ottaneet. Kiinalaiset nimittivät heitä »Lusogoiksi». Mutta me olimme aina käyttäytyneet siivosti ja ystävällisesti heitä kohtaan ja maksaneet, mitä heiltä olimme saaneet, ja sentähden he meitä puhuttelivat nimellä »Engeli.»

Kun meidän miestemme piti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, niin he näkivät, että heidän kuormansa oli pengottu ja tavaroita viskelty sinne tänne. »Lomaasa», joksi kiinalainen sanoo tiikeriä, oli käynyt kuormaa tarkastelemassa ja muutellut heidän saappaitansa mutta jättänyt muutoin kaikki vahingoittamatta.

Matka Maingista Nahodkaan on arviolta 80 virstaa ja sillä välillä on vielä Vostokin lahden varrella kaksi kalastajain fansaa, joissa voi levätä ja olla yötä. Jos matkan kulkee juoksujalkaa, niin sen voi tehdä parissa vuorokaudessa. Mutta jos täytyy kulkea härällä, voidaksensa tuoda jotakin mukanansa, niin sillä matkalla kuluu 3—4 päivää riippuen siitä, mihin vuodenaikaan matka tehdään.

Mandšurian asukkaat, joita eurooppalaiset nimittävät kiinalaisiksi, taaseiksi ja mandšuureiksi, nimittävät itseänsä mandšeiksi. Heidän kansansa on ollut Kiinan hallitseva kansa ja heidän kielensä on aivan erilaista kuin varsinaisessa Kiinassa käytetty kiinankieli, jota puhuu valtakunnan suuri enemmistö. He pitävät myös itseänsä paljoa etevämpinä kuin varsinaiset kiinalaiset. Hevosta he eivät käytä vetoeläimenä, vaan härkää, sillä heidän hevosensa ovat pienet ja heikot.

Suomalaisten uudisasukasten elämä asumattoman erämaan yksinäisyydessä kului talviseen aikaan yksitoikkoisesti ilman vähintäkään vaihtelua. Toinen päivä oli toisensa kaltainen. Eurooppalaisiin tapoihin ja tarpeisiin tottunut tunsi usein tarvetta hakea muualta, mitä metsäasunnossa ei ollut saatavana. Insinööri Nilsson kävi useita kertoja Nahodkassa elintarpeita hankkimassa, milloin yksinänsä milloin toisten seurassa. Proviisori Walldén, joka myöhemmin Wladivostokissa antautui liikemieheksi, kyllästyi ensimmäisenä perheellisistä miehistä Strelokissa asumaan ja kun hän kävi Nahodkassa, antoi valtioneuvos Furuhjelm hänelle työmiesten johtajan toimen. Kun rouva Walldén jo maaliskuussa muutti Nahodkaan, niin Tiikerinlaaksoon jäi asumaan ainoastaan kaksi perheellistä miestä, kumpikin lapsettomia.

Insinööri Nilsson mietti sinne tänne, mitä ryhtyisi tekemään. Silloin Strelokissa asuva nahkuri Pietari Hakkarainen sai hänet yhtymään kanssansa yhtiömieheksi. Heidän piti rakentaa nahkurinliikettä varten huoneisto, ostaa mandšeilta hirvennahkoja, parkita ne ja myydä hyvällä voitolla kenkäaineiksi. Sopiihan koettaa, arveli Nilsson, ja nahkurinliikkeen ohella käy maanviljelyskin päinsä. Helmikuun ja maaliskuun aikana vedätettiin 30 isoa tammipuun runkoa, joista he sahasivat 4 tuuman vahvuisia lankkuja. Niistä piti sitten rakennettaman nahkurin työhuoneet. Nahodkasta saatiin lainaksi 100 ruplaa ja ostettiin nahkoja. Jo marraskuulla oli tynnyrintekijä Mickelson valmistanut parkkitiinuja, jotka jo olivat upotetut maahan. Tammenkuorista valmistetussa parkkivedessä pidettiin vuodat likoamassa. Kun valmistettu nahka ei tullutkaan hyväksi, ja kaikesta päättäen näytti siltä, kuin tämä liike ei kannattaisi, niin Nilsson kyllästyi hommaan ja kaksi kuukautta työtä tehtyänsä hän erosi nahkurin toimesta ja jätti työnsä tulokset toverille ilmaiseksi.

Vähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata takaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen palvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään fansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia, lähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä kestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua. Paluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8 virstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan, jonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten, pelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä Joosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi on. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä vastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo viskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät kantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti hänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös vuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan heidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa he seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he matkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan vieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään tietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden asemesta.

»Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka hyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen hyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä, eivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa.

Kun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei tahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä. Rouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti, eikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa heidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle ja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän vaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru») ja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista. Viimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat tavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti heille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä. Vaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli koko yön valveilla.

Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat taikinalle.

[Kuva: Korealainen fansa.]

Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.

Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut, muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut, vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja Etelä-Ruotsissa.)